Kirkkoisien kirjoituksista

Monet nimeltään kristityt ihmiset perustelevat opillisia näkemyksiään Raamatun lisäksi kirkkoisien kirjoituksilla ja oman yhteisönsä opetuksilla tai uskontunnustuksilla. Vaikka näissä voi olla paljon totuuden siementä mukana, niin on niissä myös paljon virhetulkintoja ja suoranaista Raamatun kirjoitusten väärennöstä. Katolisten isien opetus ja heidän laatimansa uskontunnustukset ovat Baabelin sekamelska, jossa totuus ja valhe ovat sekoittuneet toisiinsa, mutta suurin osa nimeltään kristitystä maailmasta pitää niitä totuuden sanana ja Jumalasta syntyneinä. Jo apostolien aikana alkanut luopumus pois herrasta on saanut tämän aikaan.

Jotta opetus olisi mahdollisimma puhdasta, tulisi sen perustua lähes yksin Raamatun kirjoituksiin ja niiden huolelliseen tutkimukseen alkukielillä siten, että otetaan huomioon Raamatun kokonaisopetus ja kirjoitusten syntyyn, ajankohtaan sekä kirjoittajiin ja kirjoituksissa puhuviin henkilöihin liittyvät tekijät. Mikään ennalta totena pidetty ja isiltä peritty oppi ei saa vaikuttaa Raamatusta tehtäviin tulkintoihin. Vain siten on mahdollista löytää se merkitys sanoille, joka niiden kirjoittajilla ja mahdollisesti myös Jumalalla oli kirjoittamisen hetkellä. Totuutta rakastava tutkija ymmärtää sen, että kirjoittajan näkemys ja mielipide eivät ole aina Jumalan tahdon mukaisia.

On otettava huomioon vielä se, että kirjoittajan omakin näkemys on voinut muuttua ajan saatossa, niin että hän ei ole välttämättä samaa mieltä asioista vuosia sen jälkeen, kun on kirjoituksensa kirjoittanut tai opetuksen sanat puhunut. Jos tämä on totta nykyisenä aikana uskovien Raamatun opettajien ja vanhinten toiminnassa, niin miksi se ei olisi ollut sitä samaa Raamatun syntyaikana? Meidän tietomme on vajavaista ja me ymmärrämme joskus väärin kirjoituksia yhteisömme oppi-isien mukaan tai muista syistä. Kun kasvamme uskossa ja pyhien kirjoitusten tuntemisessa alkukielten mukaan, saatamme muuttaa näkemystämme monta kertaa elämämme aikana kohti alkuperäistä ja Jumalan tahdon mukaista totuuden sanaa, jota emme kokonaisuudessaan ole aiemmin tunteneet.

Ojentautuminen totuuden sanan mukaan ei ole tuuliviirenä olemista tai selkärangattomuutta vaan se on jalo ominaisuus, joka vain harvoilla ja valituilla Jumalan lapsilla on. Muut pitävät kynsin hampain kiinni katolisilta isiltä ja omasta yhteisöstä perityistä harhaopeista, koska he rakastavat näitä valheita ja yhteyttä valheessa eläviin enemmän kuin totuutta ja aitoja Jumalan lapsia tai Jumalaa ja hänen poikaansa Jeesusta kristusta. Meidän uskomme tulee perustua ja rakentua herran Jeesuksen, apostolien ja profeettojen varaan, ei kirkkoisien tai uskonyhteisön opetusten varaan. (Efe 2:19-22; 1Kor 3:11)

Esimerkki näkemyksen muuttumisesta tai vähintään siitä, että Paavali ei ollut ehdoton sanoissaan, on epäjumalille uhratun lihan syömistä koskeva kielto. Jerusalemin vanhimmat ja apostolit sanoivat yhdessä pyhän hengen vaikutuksesta, että pakanoiden tuli karttaa epäjumalille uhratun lihan syömistä: sitä ei siis ollut lupa syödä. (Apt 15:28-29) Paavali antoi myöhemmin kuitenkin luvan syödä epäjumalille uhrattua lihaa, kunhan kristitty ei vain osallistunut itse uhritapahtumaan: oli siis lupa ostaa torilta epäjumalille uhrattua lihaa ja syödä sitä. (1Kor 8 ja 10:14-33) Näin paljastuu, että Jumalan antama käsky pakanoille ei ollut ehdoton vaan se oli suuntaa antava ohje tältä osin.

Paavali piti yleensäkin lihan syömistä ns. omantunnon kysymyksenä yhdessä viininjuonnin ja päivien valikoimisen kanssa. (Room 14) Hän ei ollut turhan dogmaattinen vähemmän tärkeissä asioissa kuten ruokaa ja juomaa koskevissa kysymyksissä, niin että jätti liikkumavaraa ihmisille heidän omantuntonsa mukaan. (vrt. 1Kor 6:12-20) Oman lisämausteensa tähän opin kohtaan antaa Ilmestyskirja, jossa kielletään näennäisesti kaikki epäjumalille uhratun lihan syönti, mutta yhdistettynä muihin uuden liiton kirjoituksiin voimme pitää edelleen kiinni Paavalin linjauksesta: epäjumalille uhrattua lihaa oli lupa syödä, kunhan ei osallistunut itse uhraamiseen ja tämä asia on omantunnon kysymys toisin kuin esimerkiksi haureuden kieltävä käsky, joka on ehdoton. (Ilm 2:14; Apt 15:28-29; 1Tess 4:1-5; Efe 5:3-5)

Uudessa testamentissa on ruokaa, viinin juomista ja juhlia sekä sapatteja ja pyhäpäiviä koskevien ohjeiden lisäksi muitakin ohjeita, jotka eivät ole moraaliselta kannalta yhtä merkittäviä kuin esimerkiksi käsky rakastaa, kymmenen käskyä ja haureuden kieltävät käskyt. Nämä ohjeet koskevat jalkojen pesemistä, pukeutumista ja somistautumista etenkin naisten kohdalla, mutta osa näistä ohjeista on pikemmin kulttuurisia kuin Jumalalta apostolien kautta tulleita ehdottomia kaikkia aikoja koskevia käskyjä. (1Tess 5:10; 1Kor 11:11-16) On lisäksi huomattava se, että esimerkiksi Pietari ei kiellä hiusten laittamista ja kaunistautumista vaan pitää sydämessä tapahtuvaa Jumalan palvelusta ja muutosta kohti Kristuksen kaltaisuutta tärkeämpänä kuin ulkoisia asioita. (1Piet 3:3)

Jotta löytäisimme totuuden ja ymmärtäisimme pyhät kirjoitukset oikein itse kussakin asiassa, tulee meidän opiskella ahkerasti Raamattua alkukielillä interlineaarien, sanakirjojen ja kommentaarien avulla. Jokainen koulutusta saanut pystyy tutkimaan jonkin verran Raamattua tällä tavalla, niin että ei ole yksin Raamatun opettajien antamien tietojen varassa. Jos joku ei ymmärrä Raamatun kirjoituksia riittävän hyvin, niin hänen ei tarvitse olla varma eri opin kohdista sen suhteen, mikä tulkinta on varmasti oikea ja mikä varmasti väärä. Riittää se, että on rehellinen itselleen, lähimmäiselle ja Jumalalle sen suhteen, mitä pitää totena ja mitä ei, mitä epäröi ja mistä on varma, miten uskoo ja miten ei usko. Jumalan sanan opetus on aina järkevää ja johdonmukaista, mikä on hyvä pitää mielessä opillista näkemystä muodostaessaan.

Erityisesti kolmiyhteiseen jumalaan uskovat ja vauvoja kastavat perustelevat näkemyksiään Raamatun kirjoitusten virheellisen tulkinnan lisäksi usein ns. kirkkoisien opetuksilla ja kirjeillä. Ne eivät ole kuitenkaan Jeesuksen, profeettojen ja apostolien sanojen vertaista opetusta, sillä Raamatun kirjoituksissa korotetaan näiden kolmen opetukset muiden ihmisten opetusta yläpuolelle. Niinpä emme saa perustaa näkemyksiämme liiaksi Raamatun ulkopuolisiin lähteisiin, sillä jos niin teemme, on eksymisen vaara suurempi. On hyvä muistaa, että laittomuuden salaisuus vaikutti jo Paavalin aikana, niin että väkevä eksytys on levinnyt vähitellen lähes koko nimeltään kristittyyn maailmaan katolisen kirkon syntymisen kautta.

Luopumus oli vallannut seurakunnan jo 150-luvulla, minkä jälkeen se on vain syventynyt, joten palatkaamme alkuperäiseen Jumalan vaikuttamaan uskoon Jeesuksen, apostolien ja profeettojen perustukselle, niin että hylkäämme kirkkoisien virheelliset Raamatun tulkinnat ja väärät käytännöt sakramentteineen sekä kirkollisine perinteineen (traditio). Saakoon tämä kirjoitus olla yksi pieni apuväline totuutta rakastaville sieluille heidän etsiessään Jumalan tahtoa kaikissa asioissa ja etenkin Raamattua tutkittaessa. Jumala tahtoo meidän koettelevan tarkoin jokaisen Raamatun kirjoituksen ovatko ne Jumalasta vai eivät ja vielä enemmän hän tahtoo meidän kyseenalaistavan kirkkoisien opetukset, sillä ne eivät useinkaan ole Jumalasta vaan katolisilta isiltä. Ne eivät voi ketään pelastaa ja niihin ei toivoaan kannata laittaa.

Apostoliset isät ja varhaiset kirkkoisät

Käsittelemme vielä lyhyesti joitakin varhaisimpia apostolien ajan jälkeen eläneitä kirkkoisiä ja heidän kirjoituksiaan. Näistä tunnetuimpia ja väitetysti myös vanhimpia ovat Ignatiuksen kirjeet, Polykarpoksen kirje filippiläisille, Kleemensin ensimmäinen kirje korinttolaisille, Justinos Marttyyri, Hermaan Paimen ja Didakhee. Osa näistä luetaan kuuluvaksi ns. Apostolisiin isiin, koska heidän väitettiin tunteneen henkilökohtaisesti osan apostoleista. Se pitää tuskin paikkansa läheskään kaikkien kohdalla, mutta osa on voinut tuntea apostoli Johanneksen, joka kuoli vuoden 95 tienoilla.

Apostolisten isien ja varhaisten kirkkoisien kirjoituksia on vaikea ajoittaa tarkasti, koska vanhimmat niistä säilyneet kopiot ovat 300-luvulta. Osa kirjoituksista voi olla  pseudepigrafeja eli joku myöhemmin elänyt henkilö on kirjoittanut ne aiemmin eläneen arvostetun opettajan nimessä saadakseen kirjoitukselleen arvostusta tai kunnioittaakseen häntä. Monissa kirjoituksissa näyttäisi olevan 300-luvulla tai myöhemmin lisättyjä katolista oppia tukevia kohtia, joita alkuperäinen kirjoittaja ei ole välttämättä tukenut. Toisaalta, katolinen harhaoppi alkoi muotoutua jo apostolien aikana, joten nämä kirkkoisät ovat voineet olla osittain Jeesuksen uskosta luopuneita ja väkevän eksytyksen alkajia laittomuuden salaisuuden vaikutuksesta. (2Tess 2; 2Kor 11:3-4; Ilm 12:14; Apt 20:29; jne.)

Ignatius Antiokialainen eli arviolta vuosina 35-107 jKr. Hänen nimellään on kirjoitettu seitsemän kirjettä, joista vanhin kopio on peräisin 300-luvulta. On mahdollista, että kaikki tai osa näistä kirjeistä on myöhemmin eläneen katolisen oppineen muokkaamia tai kokonaan kirjoittamia (200- tai 300-luvulta). Jo pelkästään tästä syystä on syytä suhtautua varauksella näihin kirjeisiin. On hyvä muistaa, että opetuksen ja uskon tulee perustua Jeesuksen, apostolien ja profeettojen varaan, ei heidän jälkeensä eläneiden kirkkoisien opetusten varaan. Nämä myöhemmin eläneet ”isät” ovat katolisen kirkon perustajia eivätkä edustaneet enää sitä uskoa, jonka Jumala vaikuttaa ja joka oli Jeesuksella sekä hänen apostoleillaan.

Ignatius näyttää tukeneen Jeesuksen iankaikkista alkuperää ja jumalallista olemusta, vaikka piti isää yksin ainoana kaikkivaltiaana Jumalana. (Kirje efesolaisille, luku 7, pidempi versio) Ignatiuksen luopumus Jeesuksen uskosta ja apostolien opetuksesta näkyy siinä, että hän korotti kullakin paikkakunnalla yhden vanhimman muita ylemmäksi piispaksi: tätä hierarkkista johtamisen mallia ei ollut vielä apostolien aikana. (Kirje Magnesialaisille 2, 6:1) Ignatius on tiettävästi ensimmäinen, joka otti käyttöön nimen ”katolinen” (yleinen) puhuessaan ”kirkosta”, joka on irvikuva Jumalan seurakunnasta, Ilmestyskirjan portto. (Kirje Smyrnalaisille, 8; Ilm 17-18)

Kleemensin (kuoli 99 jKr) ensimmäinen kirje roomalaisille on ajoitettu ensimmäisen vuosisadan loppuun. Tässä kirjeessä erotetaan Jumala ja Jeesus selvästi toisistaan. Jeesus kuvataan pelkästään vanhurskaana ihmisenä, joka on kuollut puolestamme ja jonka Jumala on herättänyt ylös kuolleista. Vain isää sanotaan Kaikkivaltiaaksi ja koko maailman luojaksi (luvut 19 ja 20). Näin on erotettu Jumala ja hänen poikansa, ihminen kristus Jeesus, toisistaan Raamatun opettamalla tavalla. Tämä kirje on lähes virheetöntä opetukseltaan ja kertoo meille sen, että katolinen harhaoppi ei ollut noussut vielä valta-asemaan seurakunnassa ensimmäisen vuosisadan loppuun tultaessa. Toki ne ja muut seurakuntaan juurtuneet harhaopit olivat jo muotoutumassa ja siitä kertovat mm. Johanneksen kirjeet, kun hän soti niitä vastaan, jotka kielsivät Jeesuksen kristuksen olleen lihaa ja verta oleva tosi ihminen, joka kärsi ja kuoli ristillä (ks. doketistit).

Polykarpoksen (noin 69-155 jKr) kirje filippiläisille on ajoitettu vuosien 110-140 välille. Siinä on vain vähän katolista hapatusta. Kirjeessä puhutaan selvästi yhdestä ainoasta Jumalasta, joka on Jeesuksen kristuksen Jumala ja isä, meidän taivaallinen isämme. Jeesus kristus on ”meidän herramme ja jumalamme”, mutta hänen ”Herra ja Jumala” on hänen isänsä, joka on herättänyt hänet ylös kuolleista. Jeesus on vanhurskas ihminen, joka on vuodattanut verensä puolestamme Golgatan ristillä, ja sellaisena Jeesus tässä kirjeessä kuvataan. Näin on erotettu alkuperäisen Jeesuksen ja apostolien opetuksen mukaan isä ja poika toisistaan. Kolmiyhteistä jumalaa ei tunnettu vielä tuolloin. Kirjeessä on silti katolista harhaoppia, koska sielujen sanotaan jatkavan elämää ruumiin kuoleman jälkeen ja myös aneopin siemen löytyy kirjeestä. Näemme tästä, että apostolien jälkeen kirjoitettuihin lähteisiin ei pidä uskoaan perustaa.

Hermaan Paimen on ajoitettu kahden ensimmäisen ilmestyksen osalta ensimmäisen vuosisadan loppuun, mutta muilta osin toisen vuosisadan puoleen väliin. (Hermaan Paimen, Wikipedia) Sillä on ollut tutkijoiden mukaan suuri merkitys toisen ja kolmannen vuosisadan kirkossa. Se luettiin jopa Raamatun kaanoniin evankeliumien ja apostolien kirjeiden joukkoon (Sinaitic Codex). Hermaan Paimenen kirjoittajaa ei ole tunnistettu varmuudella, mutta hänen on arveltu olleen Rooman piispa Piuksen veli (140-154 jKr). Hermaan Paimenen saama suosio varhaisten kirkkoisien keskuudessa on sikäli omituista, että hänen kristologiansa (oppi Kristuksesta) ei sovi yhteen katolisen kirkon teologian kanssa. Siitä huolimatta pidämme tätä kirjoitusta toisarvoisena ja osin harhaoppisena, koska se ei tue myöskään profeettojen, Jeesuksen ja apostolien opetusta koskien isää Jumalaa ja hänen poikaansa Jeesusta kristusta, joka on ihminen.

Varhaisin maininta kasteesta Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen on peräisin Justinos Marttyyrilta (eli 100-165 jKr) ja se sijoittuu 150-luvulle. (Ensimmäinen apologia, 61) Justinos Marttyyrin kirjoitusten vanhin kopio on vuodelta 1364 ja siitä puuttuu pitkiä katkelmia. On hyvin epävarmaa, ovatko kaikki Justinoksen nimellä kulkevat kirjoitukset hänen käsialaansa vai ovatko ne myöhemmin tehtyjä pseudepigrafeja 300-luvulta ja sen jälkeen. Joka tapauksessa, näistä kirjoituksista on nähtävänä jo selvästi katolisen kirkon hapatus ja valtaannousu, joka tapahtui lopullisesti 100-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Tästä oli enää lyhyt matka eriuskoisten vainoihin ja tappamiseen, johon katoliset isät ovat syyllistyneet yhdessä keisarin kanssa 300-luvun lopulta lähtien katolisen uskonnon tultua valtion uskonnoksi. Sen kannattajat ovat edelleen saman murhan ja valheen hengen vaikutuksessa kuin katoliset isät, tuomitessaan eri tavalla uskovia ikuiseen piinahelvettiin ja opettaessaan riivaajien harhaoppeja.

Didakhe (Didakhee, Didakhé, Didache) eli kahdentoista apostolin opetukset on pseudepigrafi, jonka joku myöhemmin elänyt oppinut on kirjoittanut apostolien nimissä saadakseen arvovaltaa kirjoitukselleen tai kunnioittaakseen kahtatoista apostolia.

Didakheen on sanottu olevan peräisin ensimmäisen vuosisadan lopulta tai toisen vuosisadan alusta: se on toisin sanoen luettu vanhimpien kirjoitusten joukkoon Uuden testamentin syntymisen jälkeen. Kirjan ajoituksesta ei olla kuitenkaan varmoja. Cyril C. Richardson ajoittaa alkuperäisen tekstin 100-luvun lopulle. Chris Thomas käsittelee kirjoituksen ajoitusta tarkemmin. (Chris Thomas, The Didache: Its Origin And Significance) Meille asti säilynyt kopio on vuodelta 1056 ja vanhimpia lainauksia alkuperäisestä tekstistä esiintyy 300-luvulla. Alkuperäisen tekstin ajoittaminen tätä varhaisempaan aikaan on kyseenalaista, vaikka enemmistö oppineista sijoittaa sen vuoden 100 tienoille. On olemassa myös poikkeavia ajoituksia kuten F.E. Vokes, joka sijoittaa kirjan synnyn 200-luvun lopulle tai 300-luvun alkuun. Sinne mekin sen arvioissamme sijoitamme.

Didakhe ei ole kahdentoista apostolin kirjoittama kokoelma. Se on syntynyt luultavasti pitkän ajanjakson kuluessa monien kirjoittajien toimesta, niin että ensin on ollut olemassa raakavedos, sitä on seurannut lopullinen versio ja sen jälkeen se on kirjoitettu vielä uudelleen myöhempinä ajanjaksoina (Chris Thomas). Didakhe pitää sisällään katolisten isien harhaoppeja, joista yksi on kasteen kaava. Didakheessa käsketään kastaa opetuslapsia ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, mikä on myöhempi lisäys alkuperäiseen evankeliumin tekstiin (Didakhe 7:1). Tämä kaava on esiintynyt ensimmäisen kerran meille asti säilyneissä teksteissä vasta 150-luvulla Justinos Marttyyrin toimesta, kun jätetään pois Matteuksen evankeliumin väärennetty versio. Didakheeseen ei siis voida luottaa, koska se on selvästi katolisten isien perua 200-300 -luvun taitteesta sen sijaan, että olisi kahdentoista apostolin alkuperäistä opetusta.

Matteus 28:19 väärennös

Matteuksen evankeliumin lopussa on katolisten isien muuntelema kohta, jossa käsketään kastamaan ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Alkuperäisessä tekstissä ei ole tiettävästi ollut lainkaan kastekäskyä eikä sanoja ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Niitä sanoja ei löydy mistään muualta Raamatusta ja koska ne ovat Raamatun opetuksen vastaisia tukiessaan kolmiyhteisen jumalan oppia, voidaan niitä pitää varmuudella myöhempänä lisäyksenä ja katolisena väärennöksenä.

Apostolit kastoivat vedessä sekä pakanoita että juutalaisia vain ”Herran Jeesuksen nimeen” tai ”Jeesuksen Kristuksen nimeen”. (Apt 2:38; 8:12, 48; 18:8; 19:5; 1Kor 1:13-17) On siis varmaa, että kaste tulee suorittaa herran Jeesuksen kristuksen nimeen sen sijaan, että se suoritettaisiin ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Jälkimmäinen kaste ei ole pätevä, mutta ensimmäinen on. Huomaa viitteenä olevista kohdista vielä se, että apostolit kastoivat myös pakanoita vedessä – eivät vain juutalaisia niin kuin jotkut väittävät.

Miten on mahdollista, että kaikki meille asti säilyneet Matteuksen evankeliumin lopun käsikirjoitukset pitävät sisällään lähetyskäskyn ja sanat ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”? Miten katolinen kirkko on voinut hävittää kaikki käsikirjoitukset tai muuttaa ne nykyään tunnettuun muotoon, niin että yhtään vanhempaa käsikirjoitusta ilman kastekäskyä ja kolmiyhteisen jumalan mainintaa ei ole säilynyt meille asti? Vastaus tähän kysymykseen on hyvin yksinkertainen.

Uuden testamentin kirjoitukset on tehty alunperin papyrukselle ja myöhemmin myös pergamentille (nahalle). Ne eivät ole kovin hyvin säilyviä materiaaleja ja ovat sen vuoksi tuhoutuneet luonnollisella tavalla (lahonneet ja maatuneet tai palaneet tuhkaksi). Evankeliumien kopioita ei ole myöskään ollut kovin paljon, koska kirjoitukset olivat kalliita. Kopioita oli yleensä vain varakkailla yksilöillä ja seurakunnilla, jotka teetättivät niitä yhteisillä varoilla.

Koska katolinen kirkko alkoi muodostua jo 100-luvun alussa ja sai vallan seurakunnissa 150-luvulle tultaessa, on helppo ymmärtää, miten se sai muutettua lähes jokaisen kopion haluamaansa muotoon. Keskushallintoisesti johdettu seurakunta antoi siihen mahdollisuuden. Riitti että kaikki uudet kopiot kirjoitettiin kirkon määräämään muotoon ja kun vanhat alkuperäisen tekstin sisältäneet kopiot tuhoutuivat, jäivät jäljelle vain muunnellut ja väärennetyt versiot. Koska kirkon ulkopuolella olevilla pienillä lahkoilla ei ollut käytettävissään kovin montaa kopiota ja heitä vainottiin, niin että heidän kirjansa poltettiin, on selvää, miksi alkuperäistä tekstiä ei ole kopioissa meille asti säilynyt.

Raamattu ei ole vapaa virheistä. Siinä on virheitä sekä alkuperäisen kirjoittajan tekemänä että myös kopioissa. Jumala ei ole varjellut Raamatun kirjoituksia niin, että niitä ei ole voitu muuttaa aikojen saatossa. Meillä on monia todisteita siitä, että Raamatun kirjoituksia on muokattu: niistä on otettu pois ja lisätty tekstiä. Esimerkiksi Markuksen evankeliumin jakeita 16:9-20 ja Johanneksen evankeliumin jakeita 8:1-11 ei sisälly kaikkiin vanhimpiin käsikirjoituksiin. Jaetta Apt 20:28 on muutettu vanhoissa käsikirjoituksissa katolisten isien toimesta ja korvattu sana ”herra” sanalla ”Jumala”, ikään kuin Jumala olisi omalla verellään ansainnut itselleen seurakunnan. Jakeisiin 1Joh 5:7-8 on lisätty myöhemmin kolmiyhteistä jumalaa tukevia sanoja. Apostolien tekojen jae 8:37 puuttuu vanhimmista käsikirjoituksista, vaikka se on ollut varmasti alkuperäisessä versiossa.

Kaikki nämä muutokset ja variaatiot todistavat siitä, että Jumala ei ole varjellut Raamatun kirjoituksia siten, että ne olisivat säilyneet muuttumattomina meille asti. Oman lukunsa tuovat kääntäjien tekemät käännösvirheet, jotka johtavat harhaan samoin kuin nuo katoliset väärennökset Raamatuissa. Osa muutoksista on luonnollisesti tapahtunut vahingossa kopioijan toimesta, mutta osa on katolisten isien tarkoituksella tekemiä väärennöksiä. Näillä väärennöksillä on haluttu tukea katolisen kirkon opettamia harhaoppeja kuten kolmiyhteisen jumalan oppi ja tapa kastaa sylivauvoja. Williston Walker kertoo kirkkohistoriassaan, että vauvojen kastaminen yleistyi vasta 100-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. (A History of The Christian Church s.95ss.)

Mistä tiedämme sen, missä muodossa Matteus kirjoitti evankeliuminsa lähetyskäskyn tai mistä tiedämme edes sen, onko Matteus itse kirjoittanut evankeliuminsa jokaisen sanan vai ei? Emme tiedä näitä asioita varmuudella mistään, mutta voimme päätellä asioita ja esittää sen vaihtoehdon, joka on todennäköisimmin oikea ja totuudenmukainen. Kirkkoisä Eusebius (eli noin 275-339 jKr) lainaa Matteuksen lähetyskäskyä kirkkohistoriassaan 21 kertaa muodossa ”tehkää kaikista kansoista minulle opetuslapsia minun nimeeni ja käskekää heitä…” (Matt 28:19s. Eusebiuksen kirkkohistorian mukaan, esim. III:2). Käsky kastaa vedessä ja sanat ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” puuttuvat siis hänen lainauksistaan. Miksi? Sen vuoksi, että ne eivät ole sisältyneet alkuperäiseen evankeliumiin ja Eusebius tunsi vielä alkuperäisen version lähetyskäskystä.

Monet Raamatun tutkijat ja tuntijat ovat sitä mieltä, että Matteuksen lähetyskäskyä on muutettu alkuperäisestä katolisten isien toimesta. He ovat tehneet sen kolmiyhteisen jumalan opin ja oman kastekaavansa tueksi. Koska katolisen kirkon tapaa kastaa ei tunneta Raamatussa, niin katoliset isät muuttivat tämän yhden kohdan saadakseen tavalleen ”raamatullista tukea”. Katolisilta isiltä tämä onnistui, sillä heillä oli valta kirkossa kaikkialla ja he olivat häikäilemättömiä levittäessään omaa uskontoaan ja pönkittäessään omaa valtaansa kirkon sisällä. Raamatun väärentäminen ei aiheuttanut heille tunnontuskia silloin niin kuin se ei aiheuta katolisessa uskossa oleville nykyäänkään (he tulkitsevat tarkoituksellisesti väärin Raamattua ja etsivät yksipuolisesti tukea harhaopilleen jättäen huomiotta vastaväitteet, jotka kumoavat heidän oppinsa).

Luettavaa

Job Beresfordin kirjoituksia suomeksi http://www.kolumbus.fi/~w462389/beresford/index.htm

https://discover-the-truth.com/2013/08/05/trinity-investigating-the-authenticity-of-matthew-2819/

http://www.biblebookprofiler.com/The_Forgery_of_Matthew_28_19.html

https://www.jesuswordsonly.com/books/198-baptism-in-whose-name.html

https://www.jesuswordsonly.com/books/633-matthew-28-19-in-original-gospel-of-matthew.html

Williston Walker (1860 – 1922) kirjoittaa kirjassaan A History of The Christian Church sivulla 95 näin:

Ensimmäisten opetuslasten keskuudessa kaste suoritettiin yleisesti ”Jeesuksen kristuksen nimeen”. Uudessa testamentissa ei ole mitään mainintaa kasteesta kolmiyhteisen jumalan nimeen paitsi Kristuksen käskyssä Matteuksen evankeliumissa. (Matt 28:19) Se teksti on silti varhainen. Se on apostolisen uskontunnustuksen perustuksena ja se oli käytössä Justinoksen ja Didakhen mukaan (suom. liäsys: 150-luvulta lähtien). Kolmannen vuosisadan kristityt johtajat pitivät vielä kiinni varhaisemman muodon tunnustamisesta ja ainakin Roomassa kaste Kristuksen nimeen oli pätevä, vaikkakin epäsäännöllisesti käytössä, vielä piispa Stefanuksen aikana 254-257.

Walkerin kirjasta on tehty johtopäätös, jonka mukaan hän olisi sitä mieltä, että Matt 28:19 on väärennös ja varhaisin roomalais-katolisen kirkon kehittämän Apostolisen uskontunnustuksen muoto. (s. 61) Walker sanoo kuitenkin vain sen, että tämän jakeen tulkinta on johtanut Apostoliseen uskontunnustukseen. Hän ei siis väitä suoraan sitä, että kyse olisi väärennetystä jakeesta, niin kuin on väärin väitetty hänen opettaneen. Tästä huolimatta voimme nähdä kirkon opetuksen kehittyneen vuosikymmenten ja -satojen saatossa siten, että alettiin kastaa vauvoja ja kaste suoritettiin vastoin apostolien käytäntöä ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. (Walker s.95ss.)

Hakemistoon

Mainokset
Kategoria(t): Oppi, Raamattu Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s