Raamatun ihmiskuva ja iankaikkinen rangaistus

Raamatun tulkinnan periaate

Raamatun kirjoituksia tutkittaessa pyritään muodostamaan mahdollisimman johdonmukainen ja ristiriidaton opetus tai kertomus. Mikään yksittäinen jae tai Raamatun kohta ei saa kumota opetusta tai kirjoitusten sanomaa. Myöhemmin tulleet Jumalan sanat eivät voi kumota aiempia Jumalan sanoja. Ne voivat täydentää tai selittää aiempaa Jumalan sanan ilmoitusta, mutta eivät kumota sitä.

Vanhasta testamentista ei löydy edes hyvällä tahdolla opetusta kolmiyhteisestä jumalasta tai ikuisesta piinahelvetistä. Nämä kaksi harhaoppia kulkevat käsi kädessä. Ne ovat molemmat alkuisin muinaisesta Babyloniasta ja sen mysteeriuskonnosta. Baabelin sekoitus eli sisäisesti ristiriitaiset ja Raamatun kirjoitusten vastaiset opit ovat tulleet kaikkialle nimeltään kristittyyn maailmaan katolisten isien kautta. Jopa valitut ovat eksyneet pitämään niitä totuutena.

Olemme käsitelleet jo aiemmin riittävän tarkasti kristuksen terveiden sanojen mukaista opetusta Jumalasta ja hänen pojastaan Jeesuksesta, meidän herrastamme. Käsittelemme seuraavaksi Raamatun kirjoitusten mukaista ihmiskuvaa ja oppia iankaikkisesta rangaistuksesta.

Raamatun ihmiskuva

Kolmiyhteisen jumalan oppia on perusteltu kolmiyhteisen ihmiskuvan avulla, joka on alkuisin kreikkalaisesta filosofiasta. Sen mukaan ihminen on henki, sielu ja ruumis. (1Tess 5:23) Vaikka ihminen olisi kolmesta eri osasta koostuva kokonaisuus, joka on henki, sielu ja ruumis, niin sen avulla ei voida perustella kolmiyhteisen jumalan oppia. Ihmisen henki ei ole ihmisestä erillinen persoona, joka keskustelisi sielun kanssa eikä sieluton ja hengetön ruumis tiedä mistään mitään. Vertaus on siten aivan järjetön.

Kun ”uskovaiset” puhuvat hengestä ja sielusta, niin he eivät osaa erottaa näitä kahta toisistaan. He puhuvat molemmista samassa merkityksessä. Välillä sanotaan sielun irtoavan ruumiista kuoleman hetkellä, välillä se on ihmisen henki, joka vaeltaa taivasten läpi herran tykö paratiisiin tai johonkin välitilaan odottamaan ruumiin ylösnousemusta. Onpa moni todistanut siitäkin, että on itse lentänyt taivasten läpi henkenä tai sieluna ja saanut nähdä kolmannen taivaan, paratiisin! (2Kor 11:1-4) Kyllä siinä saa ihastusta ja kunniaa osakseen, kun tekeytyy oikein nöyräksi ja hurskaaksi Jumalan palvelijaksi ja kertoo näistä seikkailuistaan taivaissa Jumalan luona!

Monet ovat todistaneet myös siitä, miten heille on näytetty helvetti ja siellä kärsivät sielut. He ovat nähneet helvetin ihmiset joko henkinä tai sieluina. Kumpi sitten eroaa ihmisestä kuoleman hetkellä (henki vai sielu): se jää epäselväksi. Kukaan ei osaa selittää kunnolla sitä asiaa. Ilmestyskirjassa kuvataan sieluja Jumalan alttarin alla taivaissa tai valtaistuimilla (Ilm 6:9-11; 20:4), välillä Raamatussa puhutaan vanhurskaista hengistä (Hebr 12:23), mutta jos ihminen koostuu hengestä, sielusta ja ruumiista, niin mitä itse kullekin ihmisen osalle kuolemassa ja ylösnousemuksessa tapahtuu? Se on yksi mysteeri lisää, johon tulee vain uskoa ”tai muuten…” Näitä asioita ei kukaan tunnu ymmärtävän. Jos joku yrittää niitä selittää, sanotaan häntä harhaoppiseksi ja epäuskoiseksi; ikään kuin usko olisi tietoa ja ymmärrystä vastaan kaikin mahdollisin tavoin.

Me emme kavahda ilkeitä koiria ja väärien tuomioiden lausujia vaan tutkimme ahkerasti kirjoituksista, mitä niissä on sanottu. Jumalan henki avaa ymmärryksemme käsittämään kirjoitukset ja valaisee meitä. (Psa 119:130) Jumalan tahto on se, että me kasvamme rakkaudessa ja kaikessa tiedossa ja käsittämisessä ja ymmärryksessä Jumalan meille antamaa kasvua. (Fil 1:9-11) Siihen kuuluu osana oikean ihmiskuvan ymmärtäminen ja väärien istutusten repiminen juurineen pois sydämen maaperästä. Jokainen istutus, jota meidän taivaallinen isämme ei ole istuttanut, on revittävä juurineen pois. (Matt 15:13) Kreikkalaisen filosofian mukainen kolmiyhteinen ihmiskuva ja sielun kuolemattomuuden oppi ovat yksi väärä istutus, jonka Jumala repii valittujen lastensa sydämestä ennen kristuksen tulemusta. Kun luet tätä kirjoitusta, niin tutki tarkoin, mitä siinä sanotaan. Ovatko nämä opetukset yhtä pitäviä Raamatun kirjoitusten kanssa vai eivät?

Muutamaa Heprealaiskirjeen, Matteuksen evankeliumin ja Ilmestyskirjan kohtaa on käytetty todisteena siitä, että henget tai sielut jatkavat elämäänsä ruumiin kuoleman jälkeen tuonelassa, paratiisissa tai jossakin välitilassa niin kuin on väitetty. Viittasin jo edellä niihin sieluihin, jotka Johannes näki ilmestyksessä Jumalan alttarin alla ja valtaistuimilla hallitsemassa tulevaa maailmaa yhdessä kristuksen kanssa. (Ilm 6:6-9; 20:4) Molemmissa tapauksissa on kyse tulevaisuuteen sijoittuvasta asiasta, jolloin kristus on tullut takaisin ja seurakunta on temmattu ylös pilviin herraa vastaan tai jo laskeutunut alas taivaasta hallitsemaan yhdessä karitsan kanssa Jumalan tahdon mukaan. (Ilm 19:5-22:5) Niinpä ne kohdat eivät kerro mitään sielujen tai henkien elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen ruumiista irrallaan. Kyse on lisäksi ilmestyksestä, ei todellisista jo tapahtuneista asioista. Ilmestyksen tarkoitus on opettaa, lohduttaa, rohkaista, vahvistaa, kehottaa tai kertoa tulevista tapahtumista, mutta ne eivät kuvaa välttämättä todellisia historiallisia tapahtumia ja asioiden tilaa sellaisenaan. (1Kor 14)

Hebrealaiskirje:
12:22 vaan te olette käyneet Siionin vuoren tykö ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin tykö, ja kymmenien tuhansien enkelien tykö,
12:23 taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan tykö, ja tuomarin tykö, joka on kaikkien Jumala, ja täydellisiksi tulleitten vanhurskasten henkien tykö,
12:24 ja uuden liiton välimiehen, Jeesuksen, tykö, ja vihmontaveren tykö, joka puhuu parempaa kuin Aabelin veri.

Tätä kohtaa on käytetty sen tukena, että taivaassa olisi kuolleista nousseiden esikoisten juhlajoukko. Jotkut yhdistävät tämän kohdan Matteuksen evankeliumin loppuun, jossa sanotaan monen kuolleen pyhän ruumiin nousseen ylös haudoista silloin, kun Jeesus antoi elämänsä isän käteen ristillä.

Matteuksen evankeliumi:
27:50 Niin Jeesus taas huusi suurella äänellä ja antoi henkensä.
27:51 Ja katso, temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti, ja maa järisi, ja kalliot halkesivat,
27:52 ja haudat aukenivat, ja monta nukkuneiden pyhien ruumista nousi ylös.
27:53 Ja he lähtivät haudoistaan ja tulivat hänen ylösnousemisensa jälkeen pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle.

Raamatun tutkijoille on epäselvää, mitä tässä tarkalleen ottaen tapahtui. Kukaan muu ei puhu Raamatussa tästä tapahtumasta. Kirjaimen perustasolla kuolleiden ruumiita nousi ylös, mutta sitä ei sanota kuolivatko he uudestaan tämän jälkeen. He ilmestyivät Jeesuksen ylösnousemisen jälkeen monille Jerusalemin kaupungissa, mutta mitään muuta heistä ei tiedetä. Jos nämä kuolleista heränneet pyhät eivät kuolleet enää koskaan, niin sitten heidät on otettu ruumiillisesti elävinä ylös taivaaseen Jeesuksen kanssa sen jälkeen, kun herra meni ensin itse isän tykö. (Apt 1:9-11) Me emme kuitenkaan tiedä sitä, kuolivatko nämä pyhät uudestaan ja keitä he olivat. Hengen ja sielun elämän jatkumista ruumiin kuoleman jälkeen ei tällä esimerkillä voida todistaa: se asia on varma.

Yksi vaihtoehto oikeaksi tulkinnaksi on se, että nämä kuolleista heränneet ihmiset kuolivat myöhemmin uudestaan, niin kuin kävi kaikille muille kuolleista herätetyille sitä ennen ja sen jälkeen, kun Jeesus oli jo otettu ylös taivaaseen. He nukkuvat nyt ruumiin ylösnousemukseen asti ja palaavat tietoiseen elämään vasta sen jälkeen. Se on ainakin varmaa, että kyse ei ollut kaikkien vanhan liiton pyhien kuolleista heräämisestä. He eivät ole nousseet ylös taivaaseen niin kuin Pietari esimerkiksi Daavidista suoraan sanoi. (Apt 2:12-36) Sen sijaan, että vanhan liiton pyhät olisivat nousseet ylös taivaaseen, odottavat he Raamatun mukaan ruumiin ylösnousemusta, jonka kautta he saavat iankaikkisen elämän yhdessä elossa olevien Jumalan lasten kanssa. (1Tess 4:13-17; 1Kor 15; Hebr 11; Fil 3:20-21)

Ruumiin ylösnousemuksen toivo on se iankaikkisen elämän toivo, joka tarjotaan meille vasta Kristuksen tulemuksessa, ei sitä ennen. (1Piet 1:1-9; Room 8:17-36; Hebr 6:17-20; Apt 24:14-16; 23:6-8; 26:8) Monet ovat eksyneet katolisiin taruihin ja pakanoiden uskomuksiin luullessaan, että iankaikkinen elämä on ruumiista erillisen aineettoman hengen tai sielun elämää heti ruumiin kuoleman jälkeen. Paavali todistaa selvästi tätä vastaan ja sanoo, että tämän katoavaisen pitää pukeutua katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. (1Kor 15:53-54) Vasta sen jälkeen voitto on saavutettu lopullisesti ja jos Jumala ei olisi herättänyt Kristusta ylös kuolleiden esikoisena, niin pois nukkuneet pyhät olisivat ikuisesti tuhoutuneita. (1Kor 15:18) Ei ole siis mitään epäselvyttä sen suhteen, että ihminen on luonnostaan katoavainen ja kuolevainen olento, joka saa iankaikkisen elämän vain ruumiin ylösnousemuksen kautta Jumalan armosta.

Ilmestyskirjan 7. luvussa on mainittu täydellinen luku Israelin 12 sukukuntaan kuuluvista pelastuneista sieluista. Jokaisesta sukukunnasta pelastuu 12 000 sielua Jumalan iankaikkisen täydellisyyden luvun mukaan. Tämä tekee yhteensä 144 000 sielua, jotka mainitaan Siionin vuorella myös Ilmestyskirjan luvussa 14. Nämä puhtaat neitsyet ovat kuva harvoista ja valituista Jumalan lapsista, jotka on temmattu ylös pilviin herraa vastaan hänen tulemuksessaan. He saavat hallita yhdessä kristuksen kanssa tuhat vuotta ennen vääriä kohtaavaa ikuista tuomiota. (Ilm 20) Kyse on siten tulevaisuuteen sijoittuvasta tapahtumasta; ei siitä, että vanhurskaat henget olisivat jo nyt Jumalan tykönä taivaassa ”sieluina”. (vrt. Ilm 6:9-11; 20:4)

Heprealaiskirjeen ”täydellisiksi tulleet vanhurskaat henget” (Hebr 12:23) eivät ole viittaus taivaissa asuviin ihmisten henkiin. Ne tarkoittavat maan päällä olevia seurakunnan jäseniä, jotka on vanhurskautettu kristuksen kuolleista herättämisen kautta ja tehty siten täydellisiksi Jumalan edessä lahjavanhurskauden ansiosta. (Room 4:25; Hebr 10:14; 1Tim 3:15-16) Vain enkelit ovat taivaassa, mutta valitut Jumalan lapset ovat vielä maan päällä tai maan alla, jos ovat kuolleita: nukkuneet pois. (Hebr 12:22; Fil 2:10; 1Tess 4:13-17)

”Taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukko” (Hebr 12:23) on viittausta karitsan elämänkirjaan, johon kaikkien valittujen nimet on kirjoitettu, vaikka he olisivat vielä ruumiillisesti maan päällä (Luuk 10:20; Fil 4:3; Ilm 3:5; 17:8; 20:12, 15) tai maan alla (Fil 2:10) haudassa odottamassa ruumiin ylösnousemusta (Fil 3:20-21). Niinpä näissäkään kohdissa ei ole todistusta siitä, että ihminen jatkaisi elämää henkenä tai sieluna ruumiin kuoleman jälkeen tuonelassa, paratiisissa tai jossakin välitilassa, niin kuin on väitetty.

Ilmestyskirjan mukaan peto ja väärä profeetta heitetään elävänä tuliseen järveen kristuksen tulemuksessa. (Ilm 19:19-21) Danielin kirja kertoo, että peto saa surmansa ja sen ruumis poltetaan tulessa. (Dan 7:11) Mooseksen kirjassa on kuvattu vastaava tapahtuma. Maa aukaisi kitansa ja Israelin kapinalliset suistuivat elävinä tuonelaan. Tuli kulutti eli tuhosi muita kapinallisia. (4Moos 16:30-35) Tuskinpa kukaan tosissaan uskoo, että nämä sielut siirtyivät ruumiillisesti elävinä tuonelaan ja jatkoivat kärsimystään siellä? Tuonela on tässä syvä kuoppa, jonne ruumiit joutuivat ja ihmiset kuolivat sinne. Kun tuli kulutti Mooseksen vastustajat, niin hekin saivat surmansa.

Iankaikkisen tulen rangaistus on Raamatussa kielikuva lopullisesta tuhosta, joka on kohtaava vääriä viimeisen tuomion jälkeen. (Jes 66:15-24; 2Tess 1:5-11; 2:8-13; Jer 17:27; 2Aik 36:31; Jda 1:7; Ilm 19:3; 20:9; 14:9-11) Kun tuomitut kuolevat iankaikkisen kuoleman eivätkä nouse enää sen jälkeen ylös uuteen elämään, niin tuli tuhoaa heidän ruumiinsa. Heitä ei sen jälkeen enää muistella tulevassa maailmassa, jossa vanhurskaat saavat asua ikuisesti autuaina meidän Jumalamme kanssa, joka on levittävä telttamajansa yllemme. (Ilm 7:15; 21:1-7; Jes 65:13-15) Myös saatana on saava surmansa ja tuli tuhoaa hänet lopullisesti eikä häntä enää sen jälkeen ole hamaan iankaikkisuuteen asti. (Hes 28:11-19; Ilm 20:10)

Kun Ilmestyskirjassa vaivataan herrasta luopuneita tulessa ja tulikivessä, niin että heillä ei ole lepoa yöllä eikä päivällä, niin se on kielikuva heidän kohtaamastaan ikuisesta häpeästä herran tulemuksen jälkeen. (Ilm 14:9-11; Dan 12:2) Jesaja on kuvannut vastaavilla kielikuvilla samaa tapahtumaa profetiassaan. (Jes 64:15-24) Suuri Babylon on myös palava iankaikkista tulta, joka ei sammu, mutta niin kuin iankaikkinen tuli on aiemminkin sammunut, on se tuli myös sammuva aikanaan. (Jer 17:27; 2Aik 36:31; Jda 1:7) Samalla tavalla on tarkoitettu ymmärrettäväksi se tuli, joka tuhoaa vastustajat ja hävittää väärien tuomioon tulevat lopullisesti, niin että heistä ei ole jäävä jäljelle juurta eikä kantoa. (Ilm 20:9-15; Mal 4:1)

Se, että näitä kuolleita vaivataan iät ja ajat, eivätkä he saa lepoa yöllä eivätkä päivällä, tarkoittaa sitä, että he eivät ole saaneet kunniallista hautaamista ja heidän ruumiinsa on häpäisty ikuisiksi ajoiksi, samoin kuin he itse ovat ikuisesti häpeään joutuva niiden silmissä, jotka heidän tuomionsa ovat nähneet. (Dan 12:2; Ilm 14:9-11; 20:10) Verbi basanidzoo tarkoittaa samaa kuin verbi apollymi: surmata, tuhota. Se tarkoittaa myös tulella koettelua, millä asialla viitataan kristuksen tuomioistuimen edessä koetelluksi tulemiseen. Substantiivi basanismos tarkoittaa vaivaa ja ahdistusta yms., mutta sitä on käytetty myös yhdessä hetkessä tapahtuneen tuhoutumisen kuvaamisen yhteydessä. (Ilm 18:10)

Niin kuin olemme edellä nähneet, on iankaikkinen tuli kielikuva lopullisesta ja täydellisestä tuhosta, joka on kohtaava niitä, jotka eivät ole kuuliaisia Jumalan pojalle ja meidän taivaalliselle isällemme, Jumalalle. (Joh 3:36; Efe 5:6; 1Tess 5:1-11) He kuolevat iankaikkisen kuoleman, jonka jälkeen he eivät ole enää eläviä olentoja. Heidän järjellinen sielunsa ja ruumiinsa on kuollut ja tuhottu pysyvästi, peruuttamattomasti. Sitä on iankaikkinen tuomio ja iankaikkinen rangaistus: toinen kuolema on iankaikkinen kuolema, josta ei ole enää paluuta takaisin elävien kirjoihin. (Ilm 2:11; 20:6, 14; 21:8)

Jeesuksen sanat Martalle on käännetty väärin meidän raamattuihimme sielun kuolemattomuuden opin tueksi. Jeesus ei sanonut, että häneen uskova ei kuole koskaan. Herra sanoi, että häneen uskova ei kuole iankaikkisesti. Tämä kohta kuuluu oikein käännettynä näin:

Johanneksen evankeliumi:
11:25 Jeesus sanoi hänelle: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, on elävä, vaikka kuolisi.
11:26 Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, kuole iankaikkisesti. Uskotko sen?”

Jakeessa 25 verbi zaoo on futuurissa (”on elävä”), koska Jeesus viittaa sanoillaan ruumiin ylösnousemukseen. (ks. asiayhteys, joka on ruumiin ylösnousemus Joh 11:20-26) Novum kääntää tämän kohdan oikein interlineaarissaan: ”…Uskova minuun, vaikka kuolisi, elää (futuuri)… ei kuole iäisesti.” (Novum 2, s. 612)

Jeesuksen sanojen mukaan ”hengestä syntynyt” on ”henki”, mutta tätäkään kohtaa ei voida pitää todisteena sielun tai hengen elämän jatkumisesta ruumiin kuoleman jälkeen tuonelassa, paratiisissa tai välitilassa. (Joh 3:6) Niin kuin edellä totesimme, ovat nämä täydellisiksi tehdyt vanhurskaat henget maan päällä olevan seurakunnan Jumalan lasten henkiä, jotka on tehty täydellisisiksi kristuksen lahjavanhurskauden kautta. (Hebr 12:23; Room 4:25; Hebr 10:14; 1Tim 3:15-16) Vain hyvin harvat Raamatun tutkijat näkevät Jeesuksen sanoissa Nikodeemukselle viittauksen ruumiin ylösnousemukseen eikä kukaan ole tietääkseni tulkinnut niitä siten, että henki jatkaisi elämää ruumiista erillään kuoleman jälkeen.

Vain Jeesusta on sanottu kuolleista herättämisen ja taivaaseen astumisen jälkeen ”eläväksi tekeväksi hengeksi”, joka on ”toinen ihminen” ja ”viimeinen Aadam”. (1Kor 15:45-47) Mitä kaikkea tämä tarkoittaneekaan, niin ei sitä, että kuolleet olisivat jo nyt herran tykönä taivaassa henkinä, sillä Paavali puhuu tässä kohdassa ruumiin ylösnousemuksesta, ei henkien asumisesta taivaassa Jumalan tykönä. (1Kor 15:12-58) Sen sijaan, että Paavali väittäisi henkien elävän Jumalan tykönä jo nyt tällä hetkellä, sanoo hän pois nukkuneiden Jumalan lasten olevan kadotetut, elleivät heidän ruumiinsa nouse ylös haudoista. (1Kor 15:18) Jos Paavali olisi uskonut sielun elämän jatkumiseen ruumiin kuoleman jälkeen paratiisissa tai tuonelassa, niin hän ei olisi noin puhunut.

Palaamme seuraavaksi ajassa taaksepäin luomakunnan alkuun, jotta saamme lisää ymmärrystä siitä, millaiseksi Jumala on ihmisen alussa tehnyt ja millaisia me vielä tällä hetkellä olemme.

Kun Jumala loi alussa ihmisen omaksi kuvakseen, niin hän teki Adamin maasta ja Eevan hänen kylkipalastaan. (1Moos 1:26-2:25) Herra Jumala muovasi maan savesta Adamin ja puhalsi hänen sieraimiinsa ”elämän hengen”, niin että Adamista tuli elävä olento, joka on käännetty vuoden 1933 Raamatun käännökseen sanoilla ”elävä sielu”. (1Moos 2:7) Luomiskertomuksessa on käytetty täsmälleen samaa ilmaisua eläimistä, joissa on ”elämän henki”: ne ovat myös ”eläviä sieluja” eli eläviä olentoja aivan niin kuin ihmiset. (1Moos 1:21, 24, 30) Jos Aatamia käytetään perusteena sille, että ihmisessä on aineeton sielu, joka on tietoinen itsestään ja ympäristöstään ruumiista irti ollessaan, niin silloin myös eläimillä pitäisi olla sellainen sielu, koska myös eläin on ”elävä sielu”.

Vanhassa testamentissa ei tunneta ihmistä kolmiyhteisenä henkenä, sieluna ja ruumiina. Tämä kuva on tullut vasta Uuden testamentin kautta, kun Paavali sanoi yhden ainoan kerran sanat: ”Mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonansa, ja säilyköön kokonaan teidän henkenne ja sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän herramme Jeesuksen kristuksen tulemukseen.” (1Tess 5:23) Paavali kirjoitti tämän kirjeensä Tessalonikan seurakunnalle, johon kuului joitakin Jumalaa pelkääväisiä kreikkalaisia miehiä ja ylhäisiä naisia juutalaisten ohella. (Apt 17:4) Näillä oli entuudestaan tiedossa kreikkalaisen filosofian kolmiyhteinen käsitys ihmisestä henkenä, sieluna ja ruumiina. Raamatusta ei löydy tätä samaa käsitystä mistään muusta kohdasta kuin tästä.

Jotkut pitävät Heprealaiskirjeen kuvausta läpi tunkevasta ja tuomion langettavasta Jumalan sanasta todistuksena siitä, että ihminen on kolmiyhteinen henki, sielu ja ruumis.

Hebrealaiskirje:
4:12 Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija;
4:13 eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili.

Asiayhteydessä puhutaan Jumalan kansalle tulevasta sapatin levosta seitsemäntenä päivänä eli kun vähintään 6000 vuotta on kulunut Aatamin luomisesta. Tämä tapahtuu vasta kristuksen tulemuksen jälkeen. Jumalan sana on tuomitseva silloin itse kunkin sydämen ajatukset, niin että erottaa hengellisen ja sielullisen toisistaan. (2Kor 5:10; 1Kor 2:10-3:23; Jda 1:19; Room 8:4-13) Vain ne pelastuvat, joissa on kristuksen henki: joissa Jumalan henki asuu. Muut ovat sielullisia ja pitävät kiinni riivaajien opetuksista, jotka ovat sielullisia, eivät hengellisiä ja Jumalan hengestä syntyneitä. (Jaakob 3) Varma on se sana ja vastaanottamisen arvoinen, että jumalisuudesta on hyötyä kaikkeen, mutta katoliset opetukset ovat riivaajien opetuksia, joista Jumalan kansa sanoutuu irti ennen kristuksen paluuta. (1Tim 4:1-11; Ilm 18:1-9)

Paavali ei opeta kolmiyhteistä ihmiskuvaa totuutena kreikkalaisen filosofian mukaan. Hän puhuu lukijoilleen sillä tavalla kuin nämä ymmärsivät tätä asiaa. Sen sijaan, että Paavali olisi vahvistanut ihmisen olen henki, sielu ja ruumis, opetti hän yhtä kokonaista ihmistä, jonka Jumala oli tuova esiin kristuksen Jeesuksen tulemuksessa ja pelastava iankaikkiseen valtakuntaansa. Se ihminen ei ole pelkästään henki tai sielu vaan se on kokonainen ihminen ja ruumiillisesti elävä olento, jossa on Jumalan antama elämän henki aivan niin kuin Raamatussa on muualla ihmisestä kerrottu. Sen sijaan, että Paavali olisi vahvistanut pakanoiden uskon elämän jatkumiseen henkenä tai sieluna tuonelassa, kumosi hän sen näillä sanoillaan. Paavali opetti kaikkialla ruumiin ylösnousemusta ja sitä, että iankaikkinen elämä saavutetaan vain ruumiin ylösnousemuksen kautta, ei muuten. (Apt 24:14-16: 26:6-8; 1Kor 15)

Raamatussa puhutaan ihmisestä usein henkenä tai sieluna, mutta silloin näillä sanoilla tarkoitetaan usein ihmistä itseään yhtenä kokonaisena ihmisenä. Pietarin mukaan uskon päämäärä on sielujen pelastus, mutta ei vain jokin aineeton sielu pelastu iankaikkiseen elämään, sillä ihminen pelastuu kokonansa ruumiin ylösnousemuksen kautta. (1Piet 1:9) Pietarin saarnan kautta opetuslasten lukumäärä kasvoi kolmetuhatta sielua, mutta sana sielu tarkoittaa tässä ihmistä kokonaisena, ei vain jotakin aineetonta henkeä ihmisessä. (Apt 2:41) Kun Nooa ja hänen perheensä pelastuivat vedenpaisumuksesta, niin he pelastuivat kokonaisina ruumiillisina olentoina, eivät vain sieluina. (1Piet 3:20) Joosef lähetti kutsumaan luokseen Egyptiin isänsä Jaakobin ja koko sukunsa, seitsemänkymmentä viisi henkeä (sielua), mutta he tulivat kokonaisina ihmisinä Egyptin maahan, eivät vain aineettomina sieluina tai henkinä. Paavali mukaan luettuna yhteensä 276 henkeä (sielua) pelastui uppoavasta laivasta. (Apt 27:37) Ei kai tämä sitä tarkoita, että syntisten ja jumalattomien kanssamatkustajien sielut pelastuivat Jumalan pojan iankaikkiseen valtakuntaan? Ei tietenkään.

Niin kuin näistä esimerkeistä nähdään, on sanaa ”sielu” (ja suomeksi sanaa ”henki”) käytetty kuvaamaan koko ihmistä, ei vain osaa, joka olisi aineetonta henkeä. Raamatun mukaan ihmisessä on silti myös henki (1Kor 2:10-16), mutta se ei ole itsestään ja ympäristöstään tietoinen ruumiin ulkopuolella. (1Kor 15:18; Snj 9:9; Job 14:10-22) Ihmisessä on henki ja kaikkivaltiaan henkäys antaa meille ymmärrystä. (Job 32:8) Herra on luonut ihmisen hengen hänen sisimpäänsä. (Sak 12:1) Jumalan henki todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia. (Room 8:16) Kun minun henkeni rukoilee, niin silloin minä rukoilen. (1Kor 14:14-16) Profeettojen henget ovat profeetoille alamaiset. (1Kor 14:32) Tämä tarkoittaa sitä, että profeetat voivat ohjata oman henkensä toimintaa, kun se toimii yhdessä Jumalan hengen kanssa.

Jumalan lapsen henki on yhtynyt Herran hengen kanssa: joka on yhtynyt Herraan, on yhtä henkeä hänen kanssaan. (1Kor 6:17) Me toimimme yhteistyössä Jumalan kanssa henkemme kautta, joka on yhtynyt Jumalan henkeen ja on yhtä henkeä Herran kanssa. (1Kor 3:5-9) Jumala puhuu meidän suumme kautta, palvelijoidensa suun kautta, pyhän hengen kautta. (Apt 4:25; 13:2) Jumala on puhunut profeettojen suun kautta ja poikansa Jeesuksen suun kautta, pyhän hengen kautta, joka vaikuttaa Jumalan palvelijoissa. (Apt 1:2, 16; Hebr 1:1; Joh 14:9-11; 12:44-50) Vaikka Jumala toimii myös muuten kuin palvelijoidensa kautta, niin pyhän hengen puhe ja vaikutus on Raamatussa järkiään Jumalan vaikutusta henkensä kautta palvelijoissaan. (Luuk 2:27; Apt 11:28; 21:4; 1Kor 12:6, 8; 2Tim 3:16)

Kun totuuden henki kuulee isältä ja pojalta (Joh 16:13-15), mutta ei puhu itsestään (ei korota pyhää henkeä) vaan julistaa tulevaiset ja todistaa Jeesuksesta kristuksesta, meidän herrastamme, joka puolestaan ilmoittaa meille isän (Joh 1:18; Matt 11:27), niin se totuuden hengen puhe, joka kuullaan, on Jumalan lasten suusta tulevaa puhetta. (Apt 13:2) Jumalan pyhä henki ei keskustele isän ja pojan kanssa vaan kun se puhuu, niin silloin Jumalan lapsi puhuu ja pyhä henki vaikuttaa sen puheen hänessä ja hänen kauttaan. Sitä ennen Jumala on puhunut sille lapselleen sen hengen kautta, jonka on pannut häneen asumaan. (1Tim 4:1) Vanhan testamentin aikana Jumala puhui lähettämänsä enkelin kautta Moosekselle tai sitten henkensä kautta muille profeetoille. (Hebr 3:7; 4:7; Psa 95; 2Moos 3:1-15; 6:2-3; 17:1ss.; 2Sam 23:1-4)

Jumala vaikuttaa monia asioita pyhän hengen kautta ja se näkyy hänen palvelijoidensa tekoina: ihmeinä, voimallisina tekoina, puheena, sanoina, ohjeina, palvelijoiden valitsemisena ja lähettämisenä, jne. (1Kor 12:1-27; Apt 20:28; 15:4, 27-32; 14:3, 27; 13:1-4; 1Tim 3:1-13; Tiit 1:5-16; Efe 4:1-16; Room 12) Jumala vaikutti samalla tavalla poikansa Jeesuksen kautta, kun Jumalan henki asui hänessä hänen ”lihansa päivinä”. (Matt 12:28; Joh 14:9-13) Jumala teki ne teot, jotka Jeesus teki ihmisenä maan päällä. Jumala sanoi ne sanat, jotka Jeesus sanoi ihmisenä maan päällä. Jumala teki sen kaiken, koska Jumalan henki asui Jeesuksessa niin kuin se asuu nyt muissa Jumalan lapsissa, Jeesuksen kristuksen veljissä. (Hebr 2:4-11; Fil 2:12-13; 1Kor 12:1-27)

Sanaa sielu ja henki on käytetty joissakin Raamatun kohdissa samaa tarkoittavana sanana kuin ”mieli”. Sillä tarkoitetaan silloin mielenlaatua ja henkeä, joka voi olla joko oikeamielinen tai väärämielinen. Tästä johtuen Paavali sanoi kanssaan olevista opetuslapsista, että ”meillä on kristuksen mieli” (nous), jolla tarkoitti ”hengen mieltä” erotuksena ”lihan mielestä”. (1Kor 2:10-16; Room 8:1-9, 27; Gal 5:13-26) Paavali oli samanmielinen kolossalaisten kanssa ja sanoi olevansa heidän kanssaan ”yhtä hengessä”, vaikka oli ruumiillisesti erossa heistä. (Kol 2:5) Korinttolaisten kanssa hän oli läsnä hengessä, vaikka oli toisella paikkakunnalla ruumiillisesti. (1Kor 5:3-4) Tiituksen henki oli saanut virvoitusta kaikilta korinttolaisilta. (2Kor 7:13)

Daavid julisti autuaiksi ne ihmiset, joiden hengessä ei ole vilppiä. (Psa 32:2) Lohdullista on tietää, että kun sielut palaavat Jumalan tykö, niin silloin ”hengessään eksyväiset käsittävät ymmärryksen, ja napisevaiset ottavat oppia.” (Jes 29:24) Jeesus sanoi hengen mielestä vielä näin: ”Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen; henki tosin on altis, mutta liha on heikko.” (Mark 14:38) Kun Juuda sanoi kahdesti kuolleista (j.12), että ”he ovat sielullisia, henkeä heillä ei ole”, niin hän tarkoitti tällä Jumalan henkeä, joka asuu vain kristuksen omissa. (Juuda 1:19; Room 8:9-16)

Sanat ”henki”, ”mieli” ja ”sydän” ovat lähellä toisiaan merkitykseltään. Vanhassa testamentissa on monia kohtia, joissa puhutaan näistä rinnatusten. Henki, mieli ja sydän ovat kiinteä osa ruumiillisesti elävää ihmistä ja kuvaavat hänen mielenlaatuaan, mutta ne eivät ole aineeton henki, joka eläisi ruumiin ulkopuolella kuoleman jälkeen.

Psalmit:
51:12 Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki (ruah).
51:19 Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki (ruah); särjettyä ja murtunutta sydäntä (leb) et sinä, Jumala, hylkää.

78:8 Ja niin ei heistä tulisi, niin kuin heidän isistänsä, kapinoitseva ja niskoitteleva polvi, sukupolvi, jonka sydän (leb) ei pysynyt lujana ja jonka henki (ruah) ei pysynyt uskollisena Jumalalle.

Sananlaskut:
11:13 Joka panettelijana käy, ilmaisee salaisuuden, mutta jolla luotettava henki (ruah) on, se säilyttää asian.
20:27 Ihmisen henki (neshamah) on Herran lamppu: se tutkistelee sydämen kammiot kaikki.

Jesaja:
57:15 Sillä näin sanoo Korkea ja Ylhäinen, jonka asumus on iankaikkinen ja jonka nimi on Pyhä: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niitten tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki (ruah) , että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja saattaisin särjettyjen sydämet (leb) eläviksi.
57:16 Sillä en minä iankaikkisesti riitele enkä vihastu ainiaaksi; muutoin henki nääntyisi minun kasvojeni edessä, ne sielut (nĕshamah), jotka minä tehnyt olen.

Psalmit:
77:1 Veisuunjohtajalle; Jedutunin tapaan; Aasafin virsi.
77:2 Minä korotan ääneni Jumalan puoleen ja huudan; minä korotan ääneni Jumalan puoleen, että hän minua kuulisi.
77:3 Ahdistukseni aikana minä etsin Herraa; minun käteni on yöllä ojennettuna eikä väsy; minun sieluni (nephesh) ei lohdutuksesta huoli.
77:4 Minä muistan Jumalaa ja huokaan; minä tutkistelen, ja minun henkeni (ruah) nääntyy.

Näissä kohdissa on käytetty henkäystä (neshamah) ja elämää ja sielua tarkoittavaa sanaa (nefesh) yhdessä sanan henki (ruah) kanssa, mutta ne tarkoittavat samaa asiaa sen sijaan, että näissä kohdissa opetettaisiin ihmisen olevan kolmiyhteinen henki, sielu ja ruumis. Hepreankielelle ja juutalaisille on tyypillistä ”kerto” eli saman asian toistaminen vastaavilla toisilla sanoilla heti perään. Tätä kertoa kutsutaan hienosti sanalla ”parallelismi”, minkä Raamatun oppineet kyllä tietävät, mutta eivät kovin mielellään tuo julki tietoaan ”kansalle, joka pimeydessä vaeltaa”. Nyt tämäkin asia tulee meille tiettäväksi, jotta emme anna heidän eksyttää itseämme enempää.

Job:
12:10 hänen, jonka kädessä on kaiken elävän sielu (nephesh) ja kaikkien ihmisolentojen henki (ruah)?”

Sielu ja henki ovat tässäkin kohdassa samaa tarkoittava sana. Jumalan kädessä on kaikkien elävien olentojen ja ihmisten elämä. Kun Raamatussa puhutaan siitä, miten Jumala on pelastanut palvelijansa sielun tuonelasta tai kuolemasta, niin sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että Jumala on säästänyt hänen elämänsä sen sijaan, että olisi antanut hänen kuolla. (Psa 22:21; 30:4; 33:19; 56:14; 86:13; 88:4; 116:8) Monessa kohdassa on samalla viittaus hengelliseen elämään ja kuolemaan, joten kaikki kohdat eivät puhu vain ruumiin kuolemasta.

Sanaa ”sielu” on käytetty usein samaa tarkoittavana sanana kuin sanaa ”elämä”. Jumala kostaa eläimelle ja ihmiselle sielun tappamisen eli sen, kun joku on surmannut hänen luomansa ihmisen ruumiillisesti. (1Moos 9:5) Sanonta ”sielu on lihan veressä” (3Moos 17:11) tarkoittaa sitä, että eläimen ja ihmisen elämä on hänen verensä kierrossa. Kun veri vuotaa maahan, niin elämä päättyy. Jotkut ovat tulkinneet tätä kohtaa valitettavan väärin ja luulevat, että aineeton sielu tai henki asuu ihmisen veressä ja ovat kieltäytyneet sen vuoksi veren siirrosta, joka voisi pelastaa elämän. Raamatussa ei kielletä veren siirtoa vaan veren syöminen. (Apt 15:28-29; 1Moos 9:4; 3Moos 17:12)

Kun Psalmeissa puhutaan sielun lunastamisesta, niin sillä viitataan iankaikkisen elämän lupaukseen, joka tuli todeksi kristuksen kuolleista heräämisen kautta. (Psa 49:9, 16; 71:23) Kristus on lunastanut meidän sielumme kuolemasta antamalla itsensä viattomana uhrina Jumalalle Golgatan keskimmäisellä ristillä. Jumala pelasti ensin poikansa sielun tuonelasta eli herätti hänen ruumiinsa ylös kuolleista ja teki hänestä jälleen elävän. (Psa 16:9-10; Apt 2:12-38) Jeesuksen kristuksen kuolleista herääminen on sitten luettu kaikkien herran omien hyväksi, niin että ”meidän sielumme” on pelastuva myös ruumiin ylösnousemuksen kautta aikanaan. (2Tim 1:8-11; Hebr 2:10-18; 5:7; 6:17-20; 13:20-21; 1Kor 15:12-23)

Psalmissa 16, johon usein viitataan todistettaessa Jeesuksen kuolleista heräämistä, on valitettava käännösvirhe vuoden 1933 käännöksessä. Siinä ei sanota, että kristus ei ole näkevä kuolemaa. Siinä sanotaan, että hän ei olisi jäävä haudan syvyyteen eli syvään kuiluun kuolemansa jälkeen. Kristuksen ruumis ei olisi näkevä ”katoavaisuutta” eli se ei olisi maatuva. Tämä kohta on suomennettu oikein Apostolien teoissa. (Apt 2:27) Useimmat englanninkieliset ja muut käännökset sanovat tämän asian niin ikään oikein.

Psalmit:
16:9 Sentähden minun sydämeni iloitsee ja sieluni riemuitsee, ja myös minun ruumiini asuu turvassa.
16:10 Sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä anna hurskaasi nähdä katoavaisuutta.

Daavid puhuu tässä ruumiin ylösnousemuksesta, ei sielun elämän jatkumisesta ruumiin ulkopuolella ruumiin kuoleman jälkeen. Daavid oli itse vielä haudassa sen sijaan, että olisi ollut henkenä kuolleiden valtakunnassa tai taivaassa, kun Pietari saarnasi kristuksen ylösnousemuksesta. (Apt 2:34) Jeesus kristus on ainoa kuolleista herätetty mies sen perusteella, mitä Johannes kirjoitti. (Joh 3:13)

Jotkut juutalaiset ovat jakaneet ihmisen jopa viiteen eri osaan sen mukaan, mitä eri sanoja on käytetty pyhissä kirjoituksissa ihmisen hengestä, sielusta, mielestä, sydämestä ja henkäyksestä, jonka Jumala on meille antanut. (ks. myös Job 33:4) Jumalan sana on tarkoitettu kuitenkin niin yksinkertaiseksi, että lapsikin sen ymmärtää. Sen mukaan ihminen on itsestään tietoinen olento vain ruumiillisesti elävänä, ei muuten.

Sanaa ”henki” on käytetty myös mielenliikutuksen tai järkytyksen yhteydessä tavalla, joka todistaa, että se ei ole ihmisestä erillinen persoona vaan kuvaa ihmistä itseään hengellisenä ja sielullisena olentona. Jeesus huokasi pettyneenä hengessään, kun kansa vaati siltä merkkiä sen sijaan, että olisi uskonut hänen sanojaan ja tekojaan. (Mark 8:12) Kun Jeesus näki ystävänsä Lasarusten omaisten ja muiden juutalaisten itkevän tämän kuoltua, niin hän joutui hengessään syvän liikutuksen valtaan ja itki. (Joh 11:33) Kun hän kertoi Juudas Iskariotin pahoista aikeista, tuli hän järkytetyksi hengessään. (Joh 13:21)

Jos puhutaan ”minun hengestäni” tai ”minun sielustani”, niin sillä tarkoitetaan minua itseäni eikä jotakin minusta erillistä osaa, joka ajattelisi ja toimisi minusta erillisenä itsenäisenä persoonana. Kun minun sieluni ylistää herraa ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, vapahtajastani, niin silloin minä ylistän ja minä riemuitsen. (Luuk 1:46-47) Kun minun henkeni rukoilee, niin silloin minä rukoilen. (1Kor 14:14-16) Kun minun sieluni on murheellinen, niin silloin minä olen murheellinen. (Mark 14:34) Kun minun sieluni ikävöitsee herraa ja minun henkeni etsii Jumalaa, niin silloin minä ikävöitsen ja minä etsin. (Jes 26:9) Minun henkeni ja minun sieluni eivät ole minusta erillinen persoona, joka ajattelee ja tekee suunnitelmia itsenäisesti.

Voimme ajatella samalla tavalla Jumalan hengestä. Se ei ole itsenäisesti ajatteleva ja suunnitelmia tekevä persoona, vaikka sen sanotaan välillä toimivan ikään kuin se olisi henkilö ja se kuvataan ikään kuin persoonana. Se edustaa silloin Jumalaa olematta hänestä erillinen persoona. Kun se tulee murheelliseksi, niin Jumala tulee murheelliseksi. (Efe 4:30) Kun se liikkuu vetten päällä ja näkee kaikkialle, niin silloin Jumala näkee kaikkialle ja on kaikkialla läsnä henkensä kautta. (1Moos 1:2; Psa 139) Kun henki jakaa armolahjoja ja toimii, niin silloin Jumala jakaa armolahjoja ja vaikuttaa sen kaiken henkensä kautta. (1Kor 12:4-6-13) Jumala jakaa henkeään tahtonsa mukaan, niin että ohjaa sen toimintaa ja henki ei ole siten itsenäinen persoona. (Hebr 2:5)

Kun Jumalan henki tutkii Jumalan syvyyksiä, niin silloin Jumala tutkii itseään henkensä kautta niin kuin me tutkimme itseämme oman henkemme kautta ja tiedämme, mitä meissä on. (1Kor 2:10-16) Tämä hieno Paavalin kirjeen kohta voidaan ymmärtää myös niin, että Jumalan meihin panema pyhä henki tutkii Jumalan syvyyksiä ja ilmoittaa sen meille! Se ilmoittaa meille myös sen, mitä ihmisessä on, niin että me erotamme, mistä hengestä joku on ja missä hengessä ja kenen voimalla itse kukin toimii. (1Kor 2; 1Joh 4:1-16; Apt 8:9-24; ; 13:6-11; 16:16-18; 1Kor 14:22-25) Meitä itseämme ei kukaan voi tutkia, mutta Jumalan hengestä syntynyt tuntee toisen Jumalan hengestä syntyneen Jumalan lapsen. (1Joh 5:1-5; Efe 4:1-16; 2:10-22)

Jos joku sanoo meissä olevaa Jumalan pyhää henkeä saastaiseksi riivaajan hengeksi, niin hän ei sano sitä Jumalan pyhässä hengessä eikä ole saanut sitä sanaa Jumalalta. Jos joku sanoo meidän olevan saatanan palvelijoita ja antikristuksen hengessä toimivia eksyttäjiä, koska erotamme Raamatun opettamalla tavalla toisistaan Jumalan ja kristuksen, isän ja pojan, niin hän ei puhu Jumalan hengessä. Jos joku kieltää sen, että Jeesus kristus on kärsinyt sielultaan ja ruumiiltaan ihmisenä kuoleman ristillä ja Jumala on herättänyt tämän ihmisen kristuksen Jeesuksen kuolleista ja korottanut hänet kaikkien herraksi kirjoitusten mukaan, niin hän on antikristus ja villitsijä Johanneksen sanojen mukaan. (1Joh 2:18-28; 4:1-5:21; 2Joh 1:7-11; vrt. 1Kor 15:12-23; Efe 1:20-23; Hebr 5:7; 13:20-31)

Ihmisen henki tai sielu ei ole itsestään tietoinen ruumiin ulkopuolella. Paavali ei matkustellut henkenä erossa omasta ruumiistaan, vaikka joku voi niinkin hänen kirjoituksiaan tulkita. (1Kor 5:3-4) Kun Paavali kirjoitti miehestä, joka oli temmattu kolmanteen taivaaseen eli Jumalan paratiisiin, niin hän ei tiennyt sitä, oliko se mies ruumiissaan vai irti ruumiistaan. (2Kor 11:1-4) Sielun kuolemattomuuteen uskovat ”tietävät” sen kuitenkin varmasti ja tukevat opetustaan tällä kohdalla. Paavali ei sitä kuitenkaan tiennyt, joten emme mekään sitä voi tietää, mutta meidän on lupa sanoa jotakin tästä asiasta.

Paavali puhui samalla tavalla kuin me ymmärrämme Johanneksen puhuneen Jeesuksen kristuksen ilmestyksessä, jonka herran enkeli näytti hänelle. (Ilm 1:1ss.) Johannesta kuljetettiin ilmestyksessä paikasta toiseen ja hän näki asioita hengessä, mutta missä oli hänen ruumiinsa sillä hetkellä, kun hän nämä ilmestykset näki? Monet sielun kuolemattomuuteen uskovat sanovat, että hänen ruumiinsa jäi Patmoksen saarelle, mutta häntä siirrettiin henkenä paikasta toiseen ja jopa Jumalan taivaaseen asti. Oikeampaa on sanoa, että hänelle näytettiin ”hengessä” ilmestyksiä taivaasta ja ruumis pysyi maan päällä. (Ilm 4:2; 17:3; 21:10)

Sielun kuolemattomuuteen uskovat sanovat tässä kohdassa, että Johanneksen on sanottu olleen ”hengessä”, mutta Paavalin kohdalla sitä ei ole sanottu. Paavalin kohdalla ei ole sanottu sitäkään, oliko hän hengessä taivaassa vai ruumiissa, joten meidän ei tarvitse hylätä varmasti virheellisenä tätä oletusta. Taivaallisen ilmestyksen näkeminen on niin ihmeellinen kokemus, että sen kokenut ei osaa välttämättä kertoa sitä, oliko hän ruumiissaan vai ei, kun ne asiat hänelle näytettiin. Emme voi siten muodostaa näistä kohdista opetusta, jonka mukaan ihminen on varmasti itsestään tietoinen olento ruumiin ulkopuolella joko henkenä tai sieluna tai molempina.

Sanalla sielu ja henki tarkoitetaan myös ihmisen elämää. Elias sanoi, että hänen vihollisensa tavoittelivat hänen henkeään, mikä tarkoittaa sitä, että he tavoittelivat häntä saadakseen tappaa hänet: he tahtoivat riistää häneltä hänen elämänsä (psychē). (Room 11:3) Paavali ei pitänyt sieluaan (henkeään, psychē) minkään arvoisena, kunhan vain sai toimittaa evankeliumin julistamisen tehtävän loppuun saakka. (Apt 20:24)

Kun Jeesus antoi ristillä ”henkensä” isän käteen, niin hän antoi silloin ”elämänsä”: ei jotakin ruumiista erillistä henkeä tai sielua. Tästä tapahtumasta on käytetty molempia sanoja: antaa henkensä (pneuma) ja antaa elämänsä (sielu, psychē). Ihmisen poika oli antava sielunsa (psychē) lunnaiksi monien edestä. (Matt 20:28; Mark 10:45) Jesajan kirjan profetiassa puhutaan niin ikään hänen sielustaan (nephesh), jolla tarkoitetaan elämää. (Jes 53:10, 12) Jeesus antoi sielunsa alttiiksi kuolemalle: Jeesus antoi elämänsä meidän edestämme uhrina Jumalalle. Kun Jeesus puhui edeltä käsin elämänsä uhraamisesta lampaiden edestä, niin hän sanoi antavansa sielunsa (psychē) heidän edestään. (Joh 10:11, 15)

Jeesus oli saanut isältään käskyn antaa elämänsä ja saada se takaisin. Hän sanoi:

”Sentähden isä minua rakastaa, koska minä annan elämäni, että minä saisin sen jälleen. Ei kukaan sitä minulta ota, mutta minä annan sen itsestäni (omasta puolestani). Minulla on valta antaa se, ja minulla on valta saada se jälleen; sen käskyn minä olen saanut isältäni.” (Joh 10:17-18)

Jeesus sanoi sanatarkasti tällä tavalla. Hän ei kerskannut voivansa pelastaa itse itseään kuolemasta, vaikka puhui toisessa tilanteessa ruumiinsa temppelin pystyttämisestä kolmessa päivässä. (Joh 2:17-25) Kukaan apostoleista ei tulkinnut hänen sanojaan sillä tavalla, että hän olisi palannut Jumalana takaisin ruumiiseensa sen sijaan, että isä olisi herättänyt hänet kuolleista ja pelastanut hänet siten kuolemalta. (Apt 2:24, 32; 3:15, 26; 4:10; 5:30; 10:40; 13:30, 32, 34, 37; 17:31; Room 4:24-25; 6:9, 7:4; 8:11, 34; 10:9; 1Kor 6:14; 10:22; 15:15-17; 2Kor 4:14; Gal 1:1; Efe 1:20; Kol 2:12; 1Tess 1:10; 2Tim 2:8; Hebr 5:7; 13:20-21; 1Piet 1:21)

Kun Jeesus sitten lopulta antoi elämänsä ristillä isän käteen, niin sitä on kuvattu sanoin: antoi henkensä (pneuma) ( (Matt 27:50; Luuk 23:46; Joh 19:30)  ja hengähti viimeisen kerran (ekpneō): kun sadanpäämies näki hänen antavan viimeisen henkäyksensä, niin hän sanoi, että tämä ihminen oli totisesti Jumalan poika ja vanhurskas mies. (Mark 15:37, 39; Luuk 23:47) Niin kuin edellä olemme nähneet, on hengen ja sielun antaminen sama asia kuin luopua elämästään ja antaa elämänsä isän käteen. Sen sijaan, että Jeesus olisi lähtenyt Jumalan henkenä vaeltamaan tuonelan ja paratiisin väliä, jäi hän tiedottomana nukkumaan haudan lepoon, niin kuin Raamatussa kuvataan ihmiselle tapahtuvan ruumiin kuollessa.

Jeesus antoi elämänsä isän käteen ja luopui siitä, mutta uskoi vakaasti ja lujasti, että isä oli herättävä hänet kuoleman unesta ja tekevä jälleen eläväksi. Jeesus kristus kuoli niin kuin ihmiset kuolevat ja juuri se tekee hänen kuolemastaan niin arvokkaan meille kristityille Jumalan lapsille! Jeesuksen täytyi luottaa uskossa Jumalaan ja uhrata itsensä ihmisenä syntiemme sovitukseksi! Jos Jeesus olisi tehnyt sen kaiken Jumalana, niin se olisi ollut pelkkää näytelmää eikä totisinta totta. Päätämme siten, että Jeesus kristus on meille esimerkki täydellisesti loppuun saatetusta uskosta, niin kuin heprealaiskirje kertoo oikein suomennettuna. (Hebr 12:2)

Raamatussa on muutama kohta, joissa profeetat ja Jeesus ovat herättäneet ylös kuolleita. Niitä on käytetty virheellisesti sielun kuolemattomuuden ja ikuisen piinahelvetin opin tukena. Ne kohdat on myös käännetty väärin tai vähintään kyseenalaisella tavalla sielun kuolemattomuuden opin tueksi.

Kun Elias herätti siidonilaisen leskivaimon pojan kuolleista, niin hepreankielisessä alkutekstissä ei lue, että Elias olisi pyytänyt Herraa palauttamaan pojan sielun häneen takaisin ja että niin olisi tapahtunut. Vaikka tekstissä on käytetty sielua tarkoittava sanaa neefesh, tarkoittaa se asiayhteydessä elämää, ei ruumiista erillistä sielua. Elias rukoili siis Herraa, että Herra herättäisi pojan kuolleista ja antaisi hänelle jälleen elämän, ja niin myös tapahtui. (1Kun 17:17-24)

Toisessa kohdassa käännös ei ole niin kyseenalainen kuin edellä. Jeesus herätti synagogan esimiehen Jairuksen tyttären kuolleista. (Luuk 8:41-56) Jakeessa 55 lukee: ”Niin hänen henkensä palasi, ja hän nousi heti ylös.” Jae on käännetty samalla tavalla lähes kaikkiin englanninkielisiin käännöksiin. GOD’S WORD Translation on kääntänyt sen kuitenkin oikein, sillä sanoja ”hänen henkensä” on käytetty samassa merkityksessä kuin ”hänen elämänsä” aivan niin kuin on edellä osoitettu.

”She came back to life and got up at once.” (Luke 8:55)

”Hän virkosi eloon ja nousi heti ylös.” (Luuk 8:55)

”Hän virkosi eloon” on sama asia kuin ”hänen henkensä palasi”. Sillä tarkoitetaan sitä, että tytär palasi elävien kirjoihin: hän sai elämänsä takaisin. Sitä ”hengen palaaminen” elottomaan ruumiiseen Raamatussa tarkoittaa.

Saarnaajan kirjan mukaan ihmisen henki palaa Jumalan tykö ruumiin kuollessa. ”Ja tomu palajaa maahan, niin kuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin. (Snl 12:7) Tässä on kyse siitä, miten elämän henki palaa takaisin Jumalan tykö: se elämän henki, joka yhtyessään elottomaan ruumiiseen tekee ihmisen eläväksi. (1Moos 2:7) Job kirjoittaa samasta asiasta näin:

”Jos hän ajattelisi vain itseänsä ja palauttaisi luokseen henkensä ja henkäyksensä, niin kaikki liha yhdessä menehtyisi, ja ihminen tulisi tomuksi jälleen. (Job 33:14-15)

Tässä ei ole kyse siitä, että ihmisen oma henki, joka on itsestään tietoinen ruumiin ulkopuolella, palaisi Jumalan tykö. Sen sijaan Jumala ottaa ihmisestä pois elämän hengen ja niin ihminen kuolee samalla tavalla kuin eläimetkin. Jos ruumiit eivät nousisi ylös kuolleista, niin ihmisen kävisi samoin kuin eläinten: hän katoaisi ja lakkaisi olemasta.

”Ihmislasten käy niin kuin eläintenkin; sama on kumpienkin kohtalo. Niin kuin toiset kuolevat, niin toisetkin kuolevat; yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole mitään etua eläinten edellä, sillä kaikki on turhuutta. Kaikki menee samaan paikkaan. Kaikki on tomusta tullut, ja kaikki palajaa tomuun. Kuka tietää ihmisen hengestä, kohoaako se ylös, ja eläimen hengestä, vajoaako se alas maahan?” (Snj 3:19-21)

Englanninkielinen GOD’S WORD Translation on kääntänyt tämän kohdan täysin oikein, juuri siten kuin kuningas Salomo ja Jumala ovat tarkoittaneet sen käännettäväksi. ”Lontoota” taitavat voivat iloita tästä hyvästä käännöksestä, josta se tärkein eli SANOMA käy ilmi nykykielellä. 😉

”Humans and animals have the same destiny. One dies just like the other. All of them have the same breath [of life]. Humans have no advantage over animals. All [of life] is pointless. All [life] goes to the same place. All [life] comes from the ground, and all of it goes back to the ground. Who knows whether a human spirit goes upward or whether an animal spirit goes downward to the earth?” (Eccl. 3:19-21 GOD’S WORD Translation)

Luimme Raamatun alusta sen, miten ihmisen elottomasta ruumiista tuli ”elävä olento” (elävä sielu), kun Jumala puhalsi siihen ”elämän hengen”. (1Moos 2:7) Palaamme saman elämän sanan alkulähteille Ilmestyskirjan puolivälissä. (Ilm 11) Siellä on ennustus kahdesta profeetasta, jotka peto surmaa vähän ennen viimeisen pasuunan ääntä ja kristuksen tulemusta. Heihin menee kolmen ja puolen päivän kuluttua ”elämän henki Jumalasta” ja he nousevat ylös kuolleista. (Ilm 11:11) Profeettojen oma henki ei siis palannut heihin jostakin välitilasta tai paratiisista vaan Jumala lähetti heille elämän hengen ja niin elottomasta ruumiista tuli jälleen elävä. Tämä pitää yhtä kaiken muun Raamatun ilmoituksen kanssa, jonka mukaan me olisimme ikuisesti kadotetut, elleivät kuolleiden ruumiit nousisi ylös kuolleista: ellei Jumala herättäisi ylös kuolleita! (1Kor 15:12-23)

Sielun pelastus ja kuolema tarkoittavat kokonaisen ihmisen pelastusta tai kuolemaa. Jos Jumala ottaa ihmiseltä pois elämän hengen, niin ihminen kuolee ja lakkaa olemasta elävä olento. Jaakob sanoo osuvasti: ruumis ilman henkeä on kuollut. (Jaak 2:26) Joku voi tietysti väittää vastaan ja sanoa, että henki ilman ruumista on silti elävä, mutta vastaamme tähän hetken kuluttua käymällä lävitse vielä muutaman kohdan, joilla hengen tai sielun elämän jatkumista ruumiin ulkopuolella on perusteltu Raamatun avulla. Muistutan sitä ennen mieliin Jobin sanat:

”Jos hän ajattelisi vain itseänsä ja palauttaisi luokseen henkensä ja henkäyksensä, niin kaikki liha yhdessä menehtyisi, ja ihminen tulisi tomuksi jälleen. (Job 33:14-15)

Kun ihminen kuolee, niin hänen tietoisuutensa sammuu. Kuollut ei tiedä mitään itsestään tai hänen ympärillään olevista asioista ja tapahtumista. Kuolleet nukkuvat tiedottomassa tilassa kuoleman unta ruumiin ylösnousemukseen asti. (Snj 9:9; Job 14:10-22; Dan 12:2; Matt 9:24; 12:41-42; Joh 5:29-30; Apt 2:34; 1Tess 4:13-17) Raamatun muutama näennäisesti tätä opetusta vastaan oleva kohta ei kumoa sitä. Jumalan myöhemmät sanat eivät kumoa aiempaa, kun ne ymmärretään oikein Jumalan tahdon mukaan, hengen opettamalla tavalla.

Mitä sitten Pietari tarkoitti kahdella moniselitteisellä kirjeensä kohdalla?

”Mutta heidän on tehtävä tili hänelle, joka on valmis tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Sillä sitä varten kuolleillekin on julistettu evankeliumi, että he tosin olisivat tuomitut lihassa niin kuin ihmiset, mutta että heillä hengessä olisi elämä, niin kuin Jumala elää.” (1Piet 4:5-6)

Pietari puhuu tässä ylösnousemuksen toivosta, joka on niillä, jotka ovat kuulleet elämänsä aikana evankeliumin. Monet kolmiyhteiseen jumalaan ja sielun kuolemattomuuteen uskovat teologit ovat ymmärtäneet tämän kohdan juuri näin. Pietari ei väitä sitä, että ennen muinoin kuolleille ”sieluille” tai ”hengille” olisi julistettu ”tuonelassa” evankeliumi sen jälkeen, kun kristus kuoli ristillä. Hän puhuu yhtäpitävästi Paavalin kanssa, joka sanoi, että Jumala on ainoa, jolla on kuolemattomuus. (1Tim 6:13-16)

Ihmisillä ei ole luontaisesti kuolematonta sielua ja sen vuoksi Jumala herättää kuolleiden ruumiit, jotta he saisivat iankaikkisen elämän. Mitä muuta järkeä koko ruumiin ylösnousemuksella olisi, jos sielut tai henget voisivat elää ikuisesti autuaina ilman ruumista? Miksi Jumala olisi ylipäätään luonut mitään näkyväistä ja aineellista, jos iankaikkinen elämä on aineetonta hengen elämää jossakin toisessa ulottuvuudessa eikä ruumiin elämää maan päällä, niin kuin on kirjoitettu? (Ilm 21)

Sanat ”että heillä hengessä olisi elämä niin kuin Jumala elää” todistavat ensin sen, että vain Jumala on kuolematon. Sitten ne todistavat siitä toivosta, joka meillä ruumiin ylösnousemuksessa on. Kun Pietari puhuu elämästä hengessä, niin hän puhuu ruumiin ylösnousemuksen toivosta aivan samalla tavalla kuin Paavali omissa kirjeissään ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja. (Room 8:17-33; Hebr 6:17-20) Näissä kirjeissä on paljon vaikeatajuista ja moniselitteistä, jota opetuksesta osattomat ja eksyttäjät vääntävät vinoon omaksi kadotuksekseen, mutta me pysymme Jumalan hengen opettamassa totuudessa sen sijaan, että seuraisimme vierasta ääntä tuonelaan ja sen syvyyteen, piemyden kuiluihin. (2Piet 2:4, 3:17-20)

”Sillä myös kristus kärsi kerran kuoleman syntien tähden, vanhurskas väärien puolesta, johdattaaksensa meidät Jumalan tykö; hän, joka tosin kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä, jossa hän myös meni pois ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka muinoin eivät olleet kuuliaiset, kun Jumalan pitkämielisyys odotti Nooan päivinä, silloin kun valmistettiin arkkia, jossa vain muutamat, se on kahdeksan sielua, pelastuivat veden kautta.” (1Piet 3:13-18)

Tämä on yksi eniten väärin ymmärretyistä Raamatun kohdista. Myös sielun kuolemattomuuteen uskovat ovat esittäneet siitä monia eri tulkintoja. Varteen otettavin on se tulkinta, jonka mukaan herra Jeesus saarnasi langenneille enkeleille sen jälkeen, kun oli noussut ylös kuolleista. Jumala teki poikansa eläväksi henkensä kautta (Room 8:11), mitä sanat ”tehtiin eläväksi hengessä” tarkoittavat. (vrt. 1Tim 3:16; Room 4:25) Jeesus meni sen jälkeen ”hengen johtamana” (hengessä) saarnaamaan niille enkeleille, jotka eivät olleet Nooan ja vedenpaisumuksen aikana kuuliaisia Jumalalle. (1Moos 6:4) Se, missä nämä henget tuolloin majailivat, jääköön herran salaisuudeksi. (2Piet 2:4; Jda 1:6)

Sanontaa ”vaeltaa hengessä” tms. on käytetty muuallakin Raamatussa siitä, kun henki kuljettaa ja johdattaa Jeesusta tai hänen opetuslapsiaan. (Apt 19:21; Room 8:11-14; Gal 5:16, 20; vrt. Matt 4:1; Mark 1:12; Luuk 4:1) Se, että Jeesus saarnasi langenneille enkeleille eikä ihmisille, voidaan päätellä siitä, että tässä on mainittu vain ne henget, jotka olivat tottelemattomia vedenpaisumukseen aikoihin. Pietari ei puhu kaikkina aikoina eläneistä ihmisistä. Hän ei mainitse myöskään ”tuonelaa”, joten on yli kirjoitusten menevä tulkinta sanoa Jeesuksen menneen ”Haadekseen” saarnaamaan ihmisten hengille.

Sanaa ”henki” monikossa ilman lisämäärettä on käytetty Uudessa testamentissa muualla nähtävästi vain enkeleistä tai riivaajista tai pahoista hengistä, joten sekin puoltaa tätä näkemystä. (Matt 8:16; Luuk 10:20; 1Joh 4:1; Hebr 1:14) Merkille pantava seikka on myös se, että ihmisten henkien ei sanota kertaakaan olevan tuonelassa tai taivaassa, mutta sieluista kylläkin puhutaan. (Ilm 20:4; 6:9-11)

Johannekselle näytettiin ”ilmestyksessä” niiden sielut Jumalan alttarin alla, jotka on tapettu Jeesuksen kristuksen todistuksen tähden. Ne puettiin valkoisiin vaatteisiin ja niitä lohdutettiin sanallisesti, jotta jaksaisivat odottaa Jumalan koston päivää surmaajilleen. (Ilm 6:9-11)

Ilmestys ei kuvaa fyysistä todellisuutta eikä jo toteutunutta historiaa. Tässä on kyse tulevaisuuteen sijoittuvasta profetiasta: ei siitä, että sieluja olisi ollut Johanneksen vielä eläessä taivaassa alttarin alla. Nämä vanhurskasten sielut ovat joko ylös taivaaseen temmattuja ruumiillisia olentoja tai sitten kyseessä on pelkkä ilmestys vailla kirjaimellista todellista vastinetta tulevaisuudessa. Kyse on kuvaannollisesta opetuksesta, jonka kautta opetetaan seurakuntaa olemaan kärsivällinen vainojen keskellä. Kuvakieltä ovat silloin myös sielujen sanat, jotka huutavat Aabelin maasta huutavan veren tavoin kostoa surmaajilleen. (1Moos 4:10)

Samalla tavalla tulee ymmärtää se kohta, jossa ylösnousseet pyhien sielut istuvat valtaistuimilla. (Ilm 20:4) Valtaistuimella istuminen on kielikuva siitä, että he saavat hallita ja tuomita yhdessä kristuksen kanssa. (Ilm 3:21; 22:5; 1Kor 6:1-3) Nämä ”sielut” ovat kaikesta päätellen nousseet ylös, koska he saavat hallita tuhat vuotta kristuksen kanssa. Kyse ei ole siis aineettomista hengistä valtaistuimilla vaan ylösnousseista pyhistä, jotka ovat saaneet katoamattoman ja kuolemattoman ruumiin kristuksen tulemuksessa. (1Tess 4:13-17; 1Kor 15:12-58; Matt 19:28)

Mitä Jeesus sitten tarkoitti, kun sanoi:

”Älkääkä pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua; vaan ennemmin peljätkää häntä, joka voi tuhota sekä sielun että ruumiin Gehennassa.” (Matt 10:28)

Sanaa ”helvetti” ei ole lainkaan Raamatussa. Raamatun kääntäjät ovat laittaneet sen sinne oman oppinsa tueksi. Kreikankielessä on vastaavissa kohdissa sana ”Gehenna”, joka on Jerusalemin vieressä olevan kaatopaikan nimi, Hinnomin poikien laakso. Siellä uhrattiin kuningasten aikana lapsia epäjumalille ja myöhemmin siellä poltettiin rikollisten ruumiita jätteiden seassa. Jeesus ja apostolit ottivat tämän kaatopaikan kuvaksi siitä lopullisesta tuhosta ja häpeästä, joka on herrasta luopuneiden ikuinen osa. (Jes 66:24; Mark 8:42-48) Vaikka ruumiita kalvavien matojen ja tulen ei sanota sammuvan, niin sammuu se tuli aikanaan ja madotkin kuolevat. Tällaisia kielikuvia Jumalan hävitystuomiosta ei ole tarkoitettu kirjaimellisesti tulkittavaksi.

Jeesus kehotti ihmisten sijasta pelkäämään Jumalaa, joka voi tuhota ihmisen lopullisesti ja ”tappaa sielun”. (Matt 10:28) Sielu voi siis kuolla, millä tarkoitetaan elämän päättymistä lopullisesti. Jaakob sanoi, että joka palauttaa veljensä eksymyksen tieltä, pelastaa hänen sielunsa kuolemalta. (Jaak 5:20) Hesekielin kirjassa on puhuttu sielun kuolemasta samassa merkityksessä: kun sielu kuolee, niin silloin koko ihminen kuolee ja lakkaa olemasta. (Hes 13:19; 18:4, 19) Ihmisessä ei ole sellaista aineetonta sielua, joka voisi jatkaa elämää ruumiin kuoleman jälkeen ruumiista irrallisena.

Entä Mooses ja Elias, jotka ilmestyivät Johannekselle, Jaakobille ja Pietarille vuorella, kun herra Jeesus kirkastettiin? (Matt 17:1-8) Tässä on jälleen kerran kysymys ilmestyksestä, jonka tarkoitus on rohkaista, lohduttaa, vahvistaa, kehottaa tai opettaa sieluja. Mooses oli kuollut ja haudattu eikä hän ollut noussut vielä kuolleista, kun hän puhui ilmestyksessä herran ja Eliaan kanssa. Elias oli myös kuollut, vaikka jotkut luulevat muuta. (Hebr 11:13, 39-40) Mooses ei tullut vuorelle jostakin henkien tai sielujen majapaikasta, tuonelasta. Elias ei laskeutunut henkenä alas taivaasta Jeesuksen tykö maan päälle. Kyse on pelkästä ilmestyksestä, ei sellaisesta todellisuudesta, jossa henget tai sielut vaeltavat paikasta tai ulottuvuudesta toiseen.

Mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan isästä:

”ei hän ole kuolleiden vaan elävien Jumala: suuresti te eksytte!?” (Matt 22:32)

Jeesus puhui tässä yhteydessä ruumiin ylösnousemuksesta, ei siitä, että sielut tai henget eläisivät jossakin tuonelassa ruumiin kuoleman jälkeen ja odottaisivat ruumiin ylösnousemusta tuskassa tai onnea nauttivina. (Matt 22:23-33)

Sana ”tuonela” on käännös Uuden testamentin kreikasta, jossa sen nimi on ”Haades”. Koska kreikkalaiset uskoivat tuonelan olevan majapaikka kuolleiden ihmisten sieluille tai hengille, niin sanan ”sheol” kääntäminen kreikaksi sanalla ”haades” oli omiaan lisäämään pakanallisen tuonelauskon tulemista nimeltään kristittyyn maailmaan ja sitä ennen fariseusten keskuuteen.

Sanalla tuonela (hepreaksi sheol) tarkoitetaan Vanhassa testamentissa paikkaa, johon kuolleiden ruumiit joutuvat. Se on joko syvä kuoppa tai hauta. (1Moos 37:35; 42:38; 44:29, 31; 5Moos 32:22; Job 7:9; 17:13-16; 21:13; 24:19; Psa 6:6|5; 16:10; 18:6|5; 89:49|48; 116:3; 139:8; 141:7; Snl 1:12; 5:5; 7:27; 9:18; 15:11, 24; 23:14; 27:20; 30:16; Snj 9:10; Kork.v.8:6; Jes 14:9, 11, 15; 28:15, 18; 38:10, 18; 57:9; Hes 31:15-17; 32:21, 27; Hoos 13:14; Ams 9:2; Hab 2:5) Joonan tapauksessa meripedon vatsaa sanotaan tuonelaksi ja se on esikuva kristuksen haudasta. (Jna 2:3; Matt 12:40)

Sielun kuolemattomuuteen uskovat käyttävät kaikki oljenkortensa yrittäessään puolustaa oppiaan. Yksi niistä on se Jesajan kirjan kohta, jossa kuolleet puhuvat tuonelan keskeltä. (Jes 32:17-32) Tämä on kuvakieltä, jota ei ole tarkoitettu ymmärrettävän kirjaimellisesti. Herra osoittaa mahtaville armeijoille ja kuninkaille heidän paikkansa, kun muistuttaa heitä heidän kuolevaisuudestaan ja katoavaisuudestaan. Vastaavaa kuvakieltä on mm. Jesajan kirjan 14. luvussa ja muuallakin Vanhassa testamentissa. Kuvakielinen ilmoitus ei kumoa kirjaimellista tulkintaa, jonka mukaan ihminen lakkaa olemasta itsensä ja ympäristönsä tiedostava elävä olento ruumiin kuoltua. Jesaja pukee tämän sanoiksi näin:

”…ei tuonela sinua kiitä, ei kuolema sinua ylistä; eivät hautaan vaipuneet pane sinun totuuteesi toivoansa.” (Jes 38:18)

Jos patriarkat ja muut vanhurskaat sielut olisivat tuonelassa odottamassa ruumiin ylösnousemusta, niin eivätkö he kiittäisi jo nyt Herraa siellä ollessaan? Koska he eivät tiedä mistään mitään, ovat he hiljaa ja nousevat ylös tietoisuuteen vasta ruumiin ylösnousemuksessa, herran tulemuksessa. (1Tess 4:13-17; Apt 2:34)

Sana ”tuonela” kuvaa sitä paikkaa, johon ihminen haudataan tai se voi olla myös syvä kuoppa, jonne ihmisen ruumis joutuu kuoleman jälkeen. Kaikkia ruumiita ei kuitenkaan haudata tai heitetä syvään kuoppaan. Osa hukkuu mereen tai haudataan sinne ja osa palaa tulessa tai katoaa jäljettömiin. Kun Ilmestyskirjassa puhutaan tuomion ylösnousemuksesta, niin tästä syystä sanotaan, että kuolema, tuonela ja meri antavat kukin omat kuolleensa tuomittavaksi. (Ilm 20:10-15) Tuonela antaa maan alla olevat, meri antaa hukkuneet ja kuolema antaa kaikki muut sielut ruumiineen tuomittavaksi.

Kun kaikki on tuomittu, niin sen jälkeen tuonela ja kuolema heitetään tuliseen järveen, mikä on kielikuva siitä, että kuolema on lopullisesti voitettu eikä sitä ole enää oleva. (Ilm 21:1-7) Syntiset ja jumalattomat on tuomittu tekojensa mukaan vankeuteen ja lyönteihin, minkä jälkeen he saavat surmansa ja kuolevat iankaikkisen kuoleman. (Matt 5:21-26; 18:34-35; 22:13; Luuk 12:40-49) Siitä ei ole enää mahdollista nousta ylös iankaikkiseen elämään. Tätä iankaikkista elämää ja ruumiin tuhoa tulisessa järvessä kutsutaan Ilmestyskirjassa nimellä ”toinen kuolema”. (Ilm 2:11; 20:6, 14; 21:8)

Monet ovat perustelleet tuomittujen iankaikkista elämää ruumiillisesti ja sielultaan elävänä tulisessa järvessä, ja siellä jatkuvaa loputonta tuskaa ja vaivaa, sanojen ”kuolemalla kuoltava” käytöllä Vanhassa testamentissa. On sanottu, että Adam ei kuollut heti ruumiillista kuolemaa, kun oli tehnyt syntiä. (1Moos 2:15-17) Siitä oli seurauksena ”hengellinen kuolema”, joka on ero Jumalasta. Kun ruumis heitetään lopulta elävänä sieluineen tuliseen järveen, niin ihminen joutuu ikuiseen eroon Jumalasta, mutta ei kuole koskaan ruumiillista kuolemaa. Hengellinen ja ruumiillinen kuolema eivät olisi rangaistus synnistä vaan ne olisivat synnin seurausta. Vain loputon kärsimys tulisessa järvessä olisi rangaistus synnistä, ei mikään muu.

Sanoja ”kuolemalla kuoltava” on käytetty Vanhassa testamentissa vain ruumiin kuolemasta. (1Moos 2:17; 20:7; 1Sam 14:44; 22:16; 1Kun 2:37, 42; Jer 26:8; Hes 3:18; 33:8; Matt 15:4; Mar 7:10.) Ei ole siten perusteltua väittää, että se tarkoittaisi jotakin muuta kuin mitä se kaikissa kohdissa kirjaimellisesti tarkoittaa. Vaikka synnin tekemisen ja paatumisen seuraus onkin tämän elämän aikana ero Jumalasta, niin on iankaikkinen rangaistus kuitenkin ihmisen ruumiin ja sielun iankaikkinen kuolema, josta ei ole enää paluuta elävien kirjoihin. Paavali sanoo sen eron olevan iankaikkinen kuolema ja hävitys herran kasvoista sen sijaan, että sanoisi sen olevan päättymätöntä kitumista tulisessa järvessä. (2Tess 1:5-2:13)

Miksi sitten Aatami ei kuollut heti sinä päivänä, jona söi kielletyn puun hedelmää? (1Moos 2:15-17) Paavalin mukaan Aatamin synti koitui kuolemaksi: hän tarkoittaa tällä sanalla hengellistä kuolemaa, ei fyysistä kuolemaa. (Room 5:12-21; vrt. 7:10; Efe 2:1; Kol 2:13) Aadam kuoli yhteen syntiin, mutta hänen jälkeläisensä kuolevat moniin synteihin paatumuksen kautta. Tämä hengellinen kuolema on ero Jumalasta ja hänen antamastaan elämästä. (Efe 4:17-24; Room 1:17-32)

Sen lisäksi, että Aadam kuoli hengellisesti tehtyään synnin, tuli hänestä myös ruumiillisesti kuolevainen ja katoavainen. Sitä Herran Jumalan sanat ”kuolemalla kuoleva” tarkoittavat. (1Moos 2:15-17) Aatamista tuli kuolevainen sinä päivänä, kun hän teki syntiä ja hän oli ”kuoleva kuolemalla” myöhemmin, minkä jälkeen hänen ruumiinsa muuttuisi maaksi jälleen ja katoaisi. (1Moos 3:17-19) Tämä on se alkuperäinen rangaistus synnistä, joka ei ole muuttunut vuosituhansien saatossa pakanoiden loputtomaksi piinahelvetiksi.

Jumala on hyvä ja armollinen ja oikeudenmukainen ja oikeamielinen tuomitessaan itse kunkin ihmisen ja enkelin hänen tekojensa mukaan. (Joh 5:27-30; Apt 17:31; 24:14-16; 1Piet 1:17; Ilm 20:10-15) Jokainen on saava tarkalleen sen mukaan, mitä on ruumiissa ollessaan tehnyt, olipa se sitten hyvää tai pahaa, kaikkien tiedossa olevaa tai salattua syntiä ja hyvän tekemistä. (Snj 12:13-14; 2Kor 5:10; 1Tim 5:20-25) Kärsimys ennen ikuista kuolemaa on suhteutettu tekojen laatuun ja määrään sekä kestoon. (Luuk 12:40-49)

Jumala ei tahdo, että hänen luomansa ihminen kärsisi loputtomasti tuskaa ja vaivaa tulisessa järvessä, ikuisessa piinahelvetissä. Jos sielut kärsisivät ruumiineen helvetissä, niin he eivät olisi silloin kuolleita. He olisivat eläviä sekä sielultaan että ruumiiltaan. Jeesus sanoi selvästi, että meidän tulee pelätä Jumalaa, joka voi tappaa ruumiin ja sielun Gehennassa, niin että tuhoaa meidät kokonaan ja lopullisesti, peruuttamattomalla tavalla. Rangaistus on silloin yhtä ikuinen kuin se elämä, joka valituille armosta annetaan. (Matt 10:28; 25:41-48) Kuolema ei pääty koskaan niin kuin ei elämäkään.

Jumala on suunnitellut jo ennen maailman luomista pelastavansa ihmiset herättämällä kuolleista ylös poikansa Jeesuksen kristuksen. (2Tim 1:8-11; Efe 1; Room 8:17-33; 1Piet 1:1-11) Jumala ei tahdo, että kukaan hänen luomansa ihminen eläisi ikuisesti synnin turmelemassa maailmassa ja sielun tilassa, synnin turmeleman mielen saastutuksessa. Hän karkotti ihmisen paratiisista sen vuoksi, että tämä ei vain söisi elämän puusta langenneessa tilassa ja eläisi ikuisesti. (1Moos 3:22-24) Elämän puu on vertauskuva meidän herrastamme Jeesuksesta kristuksesta. (Ilm 22:16-21) Jos joku ei saa syödä hänestä, niin hän on kuoleva iankaikkisen kuoleman eikä häntä ole sen jälkeen enää oleva.

Kaikki sielut eivät suinkaan pelastu, vaikka moni on tulkinnut Raamattua sillä tavalla virheellisesti, kirjaimen mukaan. Ilmestyskirjan loppu kuvaa sitä, mitä maailman lopussa ja viimeisen tuomion jälkeen on tapahtuva. Ne eivät elä ikuisesti, jotka eivät saa syödä elämän puusta: jotka ovat osattomia kristuksesta ja pyhästä hengestä. Heidät tuhotaan lopullisesti sen jälkeen, kun he ovat saaneet surmansa määräajan kestävän vankeuden ja kärsimyksen jälkeen. Jumala osoittaa täten olevansa oikeudenmukainen ja oikeamielinen tuomioissaan eikä pakota ketään ikuiseen elämään vapaana synnistä. (vrt. Jes 26:10)

Raamatun mukaan ihminen on itsensä tiedostava elävä olento vain ruumiillisena olentona. Jos kuolleiden ihmisten ruumiit eivät nousisi ylös kuolleista, niin pois nukkuneet pyhät olisivat kadotetut. (1Kor 15:18) Myös Jeesus kristus olisi kadotettu, ellei meidän taivaallinen isämme olisi herättänyt häntä ylös kuolleista ja antanut hänelle ikuista elämää. Niin Pietari todisti saatuaan pyhän hengen ja voiman todistaa herrasta Jeesuksesta juutalaisille. (Apt 2:12-42) Hän siteerasi Psalmia 16:7-10 ja puhui ruumiin ylösnousemuksesta.

2:22 Te Israelin miehet, kuulkaa nämä sanat: Jeesuksen, Nasaretilaisen, sen miehen, josta Jumala todisti teille voimallisilla teoilla ja ihmeillä ja merkeillä, joita Jumala hänen kauttansa teki teidän keskellänne, niin kuin te itse tiedätte,
2:23 hänet, joka teille luovutettiin, Jumalan ennalta määrätyn päätöksen ja edeltä tietämisen mukaan, te laista tietämättömien miesten kätten kautta naulitsitte ristille ja tapoitte.
2:24 Hänet Jumala herätti ja päästi kuoleman kivuista, niin kuin ei ollutkaan mahdollista, että kuolema olisi voinut hänet pitää.
2:25 Sillä Daavid sanoo hänestä: ’Minä näen alati edessäni Herran, sillä hän on minun oikealla puolellani, etten horjahtaisi.
2:26 Sentähden minun sydämeni iloitsee ja kieleni riemuitsee, ja myös minun ruumiini on lepäävä toivossa;
2:27 sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä salli pyhäsi nähdä katoavaisuutta.
2:28 Sinä teet minulle tiettäviksi elämän tiet, sinä täytät minut ilolla kasvojesi edessä.’
2:29 Te miehet, veljet, on lupa teille rohkeasti sanoa, mitä kantaisäämme Daavidiin tulee, että hän on sekä kuollut että haudattu; onhan hänen hautansa meidän keskellämme vielä tänäkin päivänä.
2:30 Koska hän nyt oli profeetta ja tiesi, että Jumala oli valalla vannoen hänelle luvannut asettavansa hänen kupeittensa hedelmän hänen valtaistuimelleen,
2:31 niin hän edeltä nähden puhui kristuksen ylösnousemuksesta, sanoen, ettei kristus ollut jäävä hyljätyksi tuonelaan eikä hänen ruumiinsa näkevä katoavaisuutta.
2:32 Tämän Jeesuksen on Jumala herättänyt, minkä todistajia me kaikki olemme.
2:33 Koska hän siis on Jumalan oikean käden voimalla korotettu ja on isältä saanut pyhän hengen lupauksen, on hän vuodattanut sen, minkä te nyt näette ja kuulette.
2:34 Sillä ei Daavid ole astunut ylös taivaisiin, vaan hän sanoo itse: ’Herra sanoi minun herralleni: Istu minun oikealle puolelleni,
2:35 kunnes minä panen sinun vihollisesi sinun jalkojesi astinlaudaksi.’
2:36 Varmasti tietäköön siis koko Israelin huone, että Jumala on hänet herraksi ja kristukseksi tehnyt, tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte.”

Sanat ”et hylkää minun sieluani tuonelaan” eivät tarkoita sitä, että Jeesuksen sielu olisi eronnut hänen ruumiistaan ja mennyt henkien asuinpaikkaan sinne evankeliumia saarnaamaan ja saalista ryöstämään. Ne puhuvat yksinomaan siitä, että Jumala ei ollut jättävä Jeesusta hautaan vaan oli herättävä hänet ylös kuolleista, jolloin hänestä tuli jälleen elävä Raamatun opetuksen mukaan. Jos Jeesus ei olisi nukkunut tiedottomana kuoleman unta niin kuin muut ihmiset, ei hän olisi lainkaan kuollut ja hänen uhrinsa ei voisi tuoda meille sovitusta synneistä.

Jeesus ei mennyt henkenä tai sieluna tuonelaan ja paratiisiin kuolemansa jälkeen. Hänen tietoisuutensa sammui niin kuin kaikilla ihmisillä ruumiin kuollessa. Paavalin sanoja efesolaisille on tulkittu perinteisesti väärin sielun kuolemattomuuden opin tueksi. Hän lainasi Psalmia 89, jonka vastaava kohta kuuluu näin:

Psalmit:
68:19 Sinä astuit ylös korkeuteen, otit vankeja saaliiksesi, sait ihmisiä lahjaksesi: niskoittelijatkin joutuvat asumaan Herran Jumalan tykönä.
68:20 Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Meitä kantaa Jumala, meidän apumme. Sela.
68:21 Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa.

Tässä on viittaus ruumiin ylösnousemukseen, sillä kuolemasta vapahtaminen tarkoittaa ruumiin ylösnousemusta, joka on meidän ”sielujemme pelastus” Paavalin oman opetuksen mukaan. Me emme ole pelastuneet ennen kuin kuolema on lopullisesti voitettu meidän ruumiimme ylösnousemuksessa ja sitä me toivossa pelastuneina nyt odotamme. (Room 8:17-33; 1Kor 15:12-58; vrt. 1Piet 1:3; Hebr 6:17-20)

Paavali lainasi edellä siteerattua Psalmia ja vertasi sitä Jeesuksen kuolleista heräämiseen ja sen jälkeisiin tapahtumiin.

Efesolaiskirje:
4:8 Sentähden on sanottu: ”Hän astui ylös korkeuteen, hän otti vankeja saaliikseen, hän antoi lahjoja ihmisille.”
4:9 Mutta että hän astui ylös, mitä se on muuta, kuin että hän oli astunut alaskin, maan alimpiin paikkoihin?
4:10 Hän, joka on astunut alas, on se, joka myös astui ylös, kaikkia taivaita ylemmäksi, täyttääkseen kaikki.

Nämä sanat ovat viittausta siihen, miten Jeesus voitti kuolemalla kuoleman. (2Tim 1:8-11) Jeesus ei noussut kuolleista omin voimin Jumalana vaan Jumala herätti hänet ylös kuolleista voimallaan ja korotti kaikkien herraksi sen jälkeen. (Efe 1:20-23) Jumala pelasti ihmisen kristuksen Jeesuksen kuolemasta herättämällä hänet kuolleista: tämän ihmisen, jota Jumalan pojaksi sanotaan. (Hebr 5:7; 13:20-21; 1Kor 15:12-23) Jeesus ei voittanut kuolemaa siten kuin katolisessa uskossa olevat sanovat hänen sen voittaneen: siten, että hän olisi lähtenyt elävänä iankaikkisena henkenä ja Jumalana ulos ruumistaan ja palannut siihen myöhemmin voittajana takaisin. Sellainen Jeesus ei voi edes kuolla, joka on iankaikkinen Jumala ja kaiken luonut kaikkivaltias isän tavoin. Katolisessa uskossa olevilla on siten kokonaan toinen evankeliumi kuin Raamatussa on meille annettu.

Herra vapautti kuoleman pelosta kaikki ne, jotka uskovat häneen ja evankeliumin sanaan. (Hebr 2:5-18) Vankien saaliiksi ottaminen ei tarkoita sitä, että Jeesus olisi mennyt henkenä tai sieluna Haadekseen (tuonelaan), kuolleiden valtakuntaan, ja vienyt sieltä sieluja ylös paratiisiin Jumalan tykö, tai johonkin välitilaan odottamaan ruumiin ylösnousemusta. Kaikki tuollainen on katolisia taruja ja virhetulkintoja Raamatusta, joita on totuttu pitämään totena, kun ei ole muutakaan opetusta saatu eikä ole osattu epäillä ”seurakuntiemme” johtajien ja ”opettajien” opetusta. Saaliiksi otetut vangit ovat niitä, jotka ovat eläneet tämän elämän aikana kuoleman pelossa ja ovat vapautuneet siitä uskottuaan herraan Jeesukseen!

”Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia.” (Hebr 2:14-16)

Jeesuksella on nyt kuoleman ja tuonelan avaimet hallussaan. (Ilm 1:5, 17-18) Hän on vapauttanut kuoleman pelosta meidät, jotka olimme ennen saatanan vankeja! Jeesus on tehnyt tyhjäksi perkeleen teot ja vapauttanut meidät vaeltamaan hengen mukaan uudessa elämässä, jos kerran hänen kuolemaansa olemme kastetut ja olemme hengessä hänen ruumiinsa jäseniä, Jumalan lapsia. (Room 6:1ss.; 1Kor 12:12-27)

Paavali puhui efesolaisille lahjojen antamisesta. (Efe 4:9) Jeesus antoi jo eläessään opetuslapsille vallan ajaa ulos riivaajia ja tehdä voimallisia tekoja. (Matt 10:8; Luuk 10:17-20) Kun Jeesus oli mennyt taivaaseen, pyysi hän isää lähettämään pyhän hengen, jonka kautta Jumala sitten jakoi armolahjoja ja tehtäviä opetuslapsille, jotka olivat hengessä kristukseen kastetut. (Joh 14:16; 1Kor 12:1-27; Efe 4:10-16)

”Maan alimmat paikat” (Efe 4:9) ei viittaa kuolleiden valtakuntaan, jossa henget ja sielut asuvat elävinä. Se viittaa hautaan, jota kutsutaan hepreaksi nimellä ”sheol” ja se on käännetty kreikaksi sanalla Haades ja suomeksi sanalla ”tuonela”. Koska pakanat uskoivat sielujen jatkavan elämäänsä ruumiin ulkopuolella Haadeksessa ja tuonelassa, on tämän nimen käyttö lisännyt entisestään pakanallista tuonelauskoa seurakunnassa. Nyt viimeisinä aikoina Jumala repii ne katoliset istutukset juurineen irti opetuslasten sydämistä. (Matt 15:13) Kaikki katoliset tarut paljastuvat meille pyhän hengen opettamalla tavalla emmekä me eksy enää hengessämme ja napisevaiset ottavat oppia! 😉

Paavali puhuu myös filippiläisille ”maan alla” olevista ja tarkoittaa sillä haudassa olevia pois nukkuneita pyhiä. He odottavat haudoissaan ruumiin ylösnousemusta niin kuin Paavali tessalonikalaisille kirjoitti. (1Tess 4:13-17) Paavalin mukaan pois nukkuneet eivät ole itsestään tietoisia ”tuonelassa” ollessaan. Hän uskoi itsekin heräävänsä herran tykönä seuraavassa silmänräpäyksessä ruumiin kuoleman jälkeen. (1Kor 15:45-58) Niin hän saisi olla aina herran kanssa. (Fil 1:21-24; 3:20-21)

Nukkuminen kuoleman ja ylösnousemuksen välissä tuntuu pelkältä silmänräpäykseltä, koska sielu ja ihmisen henki eivät tiedä mistään mitään nukkuessaan kuoleman unta. Kun Paavali saa avata silmänsä seuraavan kerran kuolemansa jälkeen, näkee hän ensimmäisenä herran Jeesuksen kasvot ja saa olla ikuisesti hänen kanssaan. 🙂

Paavali puhui myös korinttolaisille ruumiin ylösnousemuksen toivosta siinä kohdassa, jonka on luultu tarkoittavan hengen tai sielun elämän jatkumista herran tykönä heti ruumiin kuoleman jälkeen. (2Kor 5:8) Kun luet laajemman asiayhteyden, niin huomaat tämän asian. (2Kor 4:13-5:10) Tässä kohdassa näkymättömien katselu ei tarkoita sisäisen ihmisen katsomista ja näkyväisten katsominen ulkoisen ihmisen katsomista. (2Kor 4:18)

Paavali kirjoitti:

”…emme katso näkyväisiä vaan näkymättömiä, sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät ovat iankaikkisia”. (2 Kor 4:18)

Joku on tulkinnut tätä kohtaa sielun kuolemattomuuden opin tueksi siten, että Paavali tarkoittaisi näkymättömällä ja iankaikkisella ns. ”sisäistä ihmistä”, joka on meidän henkemme (tai sielumme). ”Näkyväinen” tarkoittaisi tässä yhteydessä meidän ruumistamme, joka on ajallinen ja katoaa maatumisen kautta kuoleman jälkeen.

Paavali tarkoittaa todellisuudessa näkymättömällä tulevaisuuteen katsomista, ei sisäistä ihmistämme tai henkeämme, joka olisi iankaikkinen ja katoamaton. Paavali kurkottaa uskossa ja toivossa tulevaan ruumiin ylösnousemukseen, jota emme voi vielä nyt nähdä, koska se odottaa meitä edessäpäin. Lue koko jakso 2Kor 4:13-5:10, niin voit ymmärtää tämän asian. Siinä puhutaan koko ajan tulevasta ruumiin ylösnousemuksesta ja lohdutetaan uskovia nykyisten ahdistusten keskellä puhumalla heille tulevasta kirkkaudesta Herran tykönä.

Paavali puhuu heti tämän jakson alussa näin:

”…hän, joka herätti Herran Jeesuksen, on herättävä meidätkin Jeesuksen kanssa, ja asettava esiin yhdessä teidän kanssanne.” (2Kor 4:14)

Tämä ja kaikki muu puhe tässä asiayhteydessä viittaa siihen, että Jeesuksen seuraajat saavat ylenpalttisen kirkkauden ja näkevät toisensa Herran luona vasta ylösnousemuksen jälkeen, ei ennen sitä. Paavali ei tarkoita ”näkyväisillä” meidän maallista ruumistamme vaan ajallisia ahdistuksia ja vastoinkäymisiä, joiden keskellä hän lohduttaa kristittyjä puhumalla heille tulevasta ”taivaan” autuudesta. Esimerkiksi Novumin selitysosassa on ymmärretty tämä asia oikein. (Novum 3, s. 899, j. 18 selitys).

Juutalaisten kielenkäytössä on tyypillistä puhua vastakohdista ja opettaa niiden avulla kuulijoita. Paavali käyttää tässä jaksossa tätä tyylikeinoa ja tekniikkaa opetuksensa ja lohdutuksensa tukena. Vastakohtina ovat ylösnousemuksen jälkeinen kunnia (kirkkaus) ja nykyisen ajan ahdistukset. ”Näkyväiset” ovat nykyisen ajan hetken kestäviä ahdistuksia, mutta ”näkymättömät” ovat ylösnousemuksen ajan jälkeinen kirkkaus ja siihen liittyvät asiat. Vastakohtaisuuteen ei sovi sellainen tulkinta, jonka mukaan ”näkyväiset” olisivat tämän ajan ahdistuksia, mutta ”näkymättömät” tarkoittaisi ”sisäistä ihmistä” ja sielun kuolemattomuutta.

”Näkyväiset” ymmärretään ”maalliseksi ruumiiksi” vain tarkoitushakuisen tulkinnan kautta. Silloin myös sana ”näkymättömät” mielletään sellaisen opin tueksi, jolla todistetaan ihmisen sielun olevan kuolematon. Paavali tarkoittaa näkymättömien katsomisella kuitenkin vain ruumiin ylösnousemusta ja sitä kirkkautta, joka pyhillä on oleva Kristuksen tulemuksessa. Hän ei opeta tässä kohdassa sitä, että ihminen olisi luomisen perusteella katoamaton henki tai sielu, joka asuu kuolevaisessa liharuumiissa.

Ihmisen hengen katoamattomuutta on perusteltu silti vielä ainakin yhdellä kohdalla.

1.Pietarin kirje:
3:3 Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista, ei hiusten palmikoimista eikä kultien ympärillenne ripustamista eikä koreihin vaatteisiin pukeutumista,
3:4 vaan se olkoon salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa; tämä on Jumalan silmissä kallis.

Vaikka Pietari puhuu tässä sanatarkan käännöksen mukaan hiljaisen ja lempeän tai rauhaisan hengen katoamattomuudesta viitatessaan salassa olevaan sydämen ihmiseen, niin ei hän opeta ihmisen hengen olevan luontaisesti katoamaton ja kuolematon. Katoamatonta on sisäisen ihmisen kauneus, joka alkaa kukoistaa jo tämän elämän aikana kristuksen omissa ja puhkeaa täyteen kukkaan hänen tulemuksessaan, ruumiin ylösnousemuksessa.

Sanaa ”katoamaton” (aphthartos) on käytetty muualla Jumalasta, joka on ainoa katoamaton (Room 1:23; 1Tim 1:17), Jumalan sanasta, joka pysyy ikuisesti (1Piet 1:23) ja siitä perinnöstä, joka kaikilla pyhillä on Jumalan valtakunnassa iankaikkisuudessa. (1Kor 9:25; 15:52; 1Piet 1:4) Meistä katoavaisista tulee katoamattomia vasta ruumiin ylösnousemuksessa, kun kuolleet nousevat ylös ja me muutumme kristuksen tulemuksessa katoamattomiksi. (1Kor 15:52-53) Pietari ei voi siis tarkoittaa tällä sanalla jotakin muuta kuin Paavali ja muut Jumalan sanaa puhuneet henkilöt (profeetat, Jeesus ja apostolit).

Niin kuin huomaat, ovat katoliset isät ja heidän opetuksiaan seuraavat kutoneet melkoisen vyyhdin keksiessään mielikuvituksellisia selityksiä joillekin vaikeatajuisille Raamatun kohdille oman oppinsa tueksi. On sangen ikävää, että me olemme tottuneet lukemaan Raamattua ennalta totena pitämämme opin tueksi. Se on estänyt meitä näkemästä totuutta näissä asioissa aina tähän asti, mutta nyt Jumala kutsuu kansaansa ulos suuresta Babylonista ja avaa silmämme näkemään alkuperäisen evankeliumin totuuden.

Vielä on kertomatta se, miten Jeesuksen kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta sopii yhteen tämän opetuksen sanan kanssa. Sitä on pidetty vahvimpana todistuksena sen puolesta, että sielut tai henget jatkavat elämäänsä ruumiin kuoleman jälkeen tuonelassa tai paratiisissa.

Rikas mies ja Lasarus

Raamattua tulee selittää Raamatulla niin, että myöhempi Jumalan sanan ilmoitus ei kumoa aiempaa vaan täydentää tai selittää sitä. Patriarkkojen aikana oli mahdotonta tutkia kirjoituksia kirjoituksilla, koska kirjoituksia ei ollut vielä olemassa. Oli vain ihmisiä, jotka kuulivat Jumalan puhetta ja osasivat erottaa sen, mikä puhe oli Jumalasta ja mikä ei. Hanok (Eenok) ja Aabraham ovat esimerkkejä Jumalan profeetoista, jotka kuulivat Jumalan äänen ja elivät hänen yhteydessään, vaikka heillä ei ollut apunaan pyhiä kirjoituksia.

Kun meillä on nyt käytössämme pyhien kirjoitusten kokoelma, niin niistä muodostuvan opetuksen tulee pitää yhtä kaikkien Raamatun kohtien kanssa eikä myöhempi sanan ilmoitus voi kumota aiempaa. On siis hyvä idea tutkia sanojen alkuperää katsomalla, mitä samasta asiasta on aiemmin Raamatussa sanottu. Jeesuksen kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta sisältää sellaista tietoa ja yksityiskohtia kuoleman jälkeisistä tapahtumista, joista ei ole puhuttu mitään Vanhassa testamentissa. (Luuk 16:19-31) Siellä ei ole mainittu

  • Aabrahamin helmaa
  • että enkelit vievät vanhurskaat sielut Aabrahamin helmaan
  • että tuonelassa vaivan paikkaan joutuvat näkevät syvän kuilun yli vanhurskaiden sielut tai henget
  • että tuonela on jaettu kahteen osastoon, joita syvä kuilu erottaa: vanhurskasten ja tuskaa kärsivien
  • että tuonelassa palaa liekki tai tuli
  • että vanhurskaat ja tuskan paikassa olevat voivat keskustella keskenään

Kun Raamattua selitetään Raamatulla, niin näitä Jeesuksen sanoja ei voida hyväksyä Jumalan sanan ilmoitukseksi, koska aiemmat Jumalan sanat Raamatussa eivät puhu mitään näistä asioista. Nämä myöhemmät sanat kumoavat aiemman Jumalan sanan ilmoituksen sen sijaan, että selittäisivät tai täydentäisivät sitä. Jeesuksen kertomuksen yksityiskohdat eivät ole Jumalan sanaa vaan ne ovat peräisin jostakin muusta lähteestä kuin Raamatun pyhistä kirjoituksista. Raamatun tutkijoille on tunnettu asia, että Raamatussa on lainauksia kirjoituksista, joita ei ole hyväksytty mukaan Raamatun pyhien kirjoitusten joukkoon. Voisiko myös tämä Jeesuksen vertaus pitää sisällään sellaista tietoa, joka ei ole alkuisin Jumalalta, Jeesuksen kristuksen isältä ja meidän taivaalliselta isältämme?

On helppo sanoa, että Jeesus tiesi ne asiat Jumalana tai että isä oli kertonut ne hänelle, koska hän on Jumalan Poika. Oletetaan, että asia olisi juuri näin. Eikö sinua yhtään ihmetytä se, että Jumala on kertonut nämä samat asiat aiemmin pakanoille ja juutalaisille Raamatun ulkopuolisten apokryfien kautta? Pitäisikö nekin hyväksyä nyt mukaan Jumalan sanana tunnettuun Raamattuun, koska niissä kirjoituksissa ja taruissa on mainittu nämä samat asiat lähes yksi yhteen sellaisina kuin Jeesus ne kuvasi? Vai voisiko olla mahdollista, että Jeesus käytti juutalaisten hyvin tuntemia taruja apuna nuhdellessaan ja varoittaessaan heitä, mutta hän ei pitänyt totena kertomuksen sisältämiä yksityiskohtia?

Uskotko sinä aaveisiin eli haamuihin: siihen, että kuolleet voivat nousta ylös tuonelasta tai missä he nyt sitten ovatkin ja ilmestyä aaveina tai henkinä eläville ihmisille? Opetuslapset uskoivat aaveisiin, mutta Jeesus ei koskaan oikaissut heitä evankeliumin teksteissä. (Matt 14:26; Mark 6:49; Luuk 24:37) Voivatko vainajat siis ilmestyä meille aaveina vai eivät, koska Jeesus ei korjannut tätä opetuslasten taikauskoista käsitystä? Vai uskotko todella siihen, että vainajat voivat ilmestyä aaveina ja Jumala on kertonut sen Raamatussa? Onko noitien mahdollista loihtia esiin pois nukkuneiden profeettojen haamut, niin että he puhuvat sen noitavaimon kautta jumalattomalle ja syntiselle ihmiselle, mutta kukaan muu ei näe sitä haamua kuin se noita? (1Sam 28)

Jos Raamattua ymmärretään kirjaimellisesti väärin, niin silloin uskotaan myös sielun vaellukseen jossakin muodossa. Kun Elias temmattiin taivaaseen, niin hänen henkensä laskeutui Elisan päälle, josta tuli hänen seuraajansa profeettana. (2Kun 2) Elisa sai kaksinkertaisen osan siitä hengestä, joka Eliaalla oli. Malakia sanoi, että Eliaan piti ilmestyä Israelin keskelle ennen kuin kristus saapuisi. (Mal 4:5-6) Johannes kastaja oli Jeesuksen sanojen mukaan Elias. (Matt 11:14)

Jos et nyt yhtään selitä kirjoituksia vaan uskot ne sellaisena kuin ne on kirjoitettu vuoden 1933/1938 käännökseen, niin eikö sinun pitäisi uskoa siihen, että Elias tuli alas taivaasta Elisabetin kohtuun ja syntyi poikalapseksi, joka sai nimekseen Johannes? (Luuk 1:15-17) Eikö sinun pitäisi uskoa, että Johannes kastaja on sama ihminen, joka eli aiemmin Israelin kuningasten aikana ja jonka seuraajaksi profeettana Elisa tuli? Eikö sinun pitäisi uskoa, että Elias asui henkenä myös Elisassa, koska hänen henkensä tuli hänen päälleen ja tuli häneen?

Monet ovat uskoneet Raamatun kirjaimellisesti siten, että he luulevat Johannes kastajan olleen sama henkilö kuin Vanhan testamentin Elias. He uskovat sielunvaellukseen teosofien ja kristosofien tapaan. Jumalan hengeltä opetusta saaneet ymmärtävät sen, että Johannes kastaja oli Eliaan kaltainen profeetta, joka toimi saman pyhän hengen voimassa kuin Elias ja Elisa häntä ennen. Jumalan pyhää henkeä on sanottu ”Eliaan hengeksi”, mutta kovin moni ei tätä asiaa vieläkään ymmärrä tai hyväksy totuudeksi, koska se on vastoin heidän kolmiyhteisen jumalan oppiaan.

Olemme sitä mieltä, että Jeesus käytti juutalaisten hyvin tuntemaa tarua apuna, kun nuhteli ja varoitti heitä. (Luuk 16:19-31) Juutalaiset olivat puolestaan omaksuneet ne taikauskoiset näkemykset Babyloniasta, ollessaan siellä pakkosiirtolaisina. Ne samat uskomukset ovat tulleet nimeltään kristittyyn maailmaan katolisen kirkon kautta.

Vanhimmat kuvaukset kuolemanjälkeisestä elämästä ovat peräisin muinaisesta Babyloniasta (sumerilaisilta), Gilgamesh-eepoksesta ja teoksesta Inannan manalanmatka. (Inana’s descent to the nether world, Gilgameš, Enkidu and the nether world, The Electronic Text Corpus of Sumerian Literature. University of Oxford Library). Inanna tunnetaan nykyään paremmin nimellä Taivaan kuningatar tai Ishtar/Astarte, joka on mainittu myös Raamatussa. (1Sam 31:10; Jer 7:18)

Babyloniasta nämä uskomukset levisivät Egyptiin ja kaikkialle Raamatun tuntemaan maailmaan (Egyptin kuolleiden kirja luvut 30 ja 125). Persian zarathustralaisuudessa on lähes vastaavia kertomuksia kuin Jeesuksen kertomuksessa Rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Kreikkalaiset runoilijat ja filosofit kehittivät ajatusta tuonelasta henkien asuinpaikkana edelleen (Homeros, Ilias ja Odysseia, Platon Faidon). Lopulta myös osa juutalaista omaksui pakanoiden käsitykset tuonpuoleisesta. (Louis Ginsberg, the Legends of the Jews)

Kattava lähdeluettelo on artikkelissa ”Rikas mies ja Lasarus – Mihin lähteisiin kertomus perustuu?” ja ”Totuus uskon asioissa” blogin kirjoituksessa otsikolla ”Helvetti”. Kun kristinusko levisi apostolien aikana pakanoiden keskuuteen, toivat pakanat seurakuntaan opin sielun kuolemattomuudesta ja tuonelasta, joka oli jaettu kahteen osastoon: kärsivien osasto ja onnea nauttivien osasto. Klassinen helvettioppi on kehitetty näistä alkujaan pakanallisista uskomuksista, ei alkuperäisestä Jumalan sanan ilmoituksesta.

http://www.inri.fi/oppi/Rikas-mies-ja-Lasarus.pdf
https://totuutta.wordpress.com/helvetti/

Raamatun ihmiskuva ja muutamia lähteitä

Raamatussa ei ole erotettu toisistaan ihmisen henkeä ja sielua, niin että näiden välillä olisi selvä ero. Molempia sanoja on käytetty samassa merkityksessä, niin että ne sanat tarkoittavat joko ihmistä kokonaisena olentona, ”elämää” tai sitten hänen henkisiä ominaisuuksiaan: tietoa, ymmärrystä, järkeä, mieltä, sydäntä, ajatuksia, tahtoa, tunteita, muistia ja ylipäätään henkistä elämää.

Raamatussa ei jaeta ihmistä osiin, jotka voivat elää toisista osista irrallisena itsenäistä elämää. Ihmisen henki ja sielu eivät elä ruumiin kuoleman jälkeen jossakin kuolleiden valtakunnassa, tuonelassa tai paratiisissa. Kristityn toivo on ruumiin ylösnousemuksen toivo, joka menettää kokonaan merkityksensä, jos ihminen eläisi sieluna tai henkenä ikuisesti ilman ruumista. Mitä järkeä olisi yleensä tulla alas taivaasta tähän maailmaan, jos ikuinen päämäärä olisi hengen tai sielun elämä taivaassa Jumalan tykönä?

Paavali sanoo selvästi, että ihminen ei elä ikuisesti ilman ruumiin ylösnousemusta.

1.Korinttolaiskirje:
15:17 Mutta jos Kristus ei ole herätetty, niin teidän uskonne on turha, ja te olette vielä synneissänne.
15:18 Ja silloinhan Kristuksessa nukkuneet olisivat tuhoutuneet (KR38: kadotetut).

Jos ruumiit eivät heräisi kuolleista, niin kukaan ei eläisi ikuisesti: ei edes Jeesus! Paavali sanoi selvästi, että kuolleet Jumalan palvelijat olisivat ”tuhoutuneet”, jos kuolleet eivät heräisi ylös kuolleista. Paavali ei opettanut sielun tai hengen elämän jatkumista ruumiin kuoleman jälkeen. Hän opetti Kristuksen paluuta taivaasta alas maailmaan ja ruumiin ylösnousemuksen toivoa. (Apt 24:16; 26:8; Room 8:17-36; Fil 3:20-21; 1Tess 4:13-17; 1Kor 15) Kuolleet pyhät nousevat ylös haudoistaan ja elossa olevat temmataan yläilmoihin pilviin herraa Jeesusta vastaan, kun hän tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

15:51 Katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki kuolemaan nuku, mutta kaikki me muutumme,
15:52 yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasunan soidessa; sillä pasuna soi, ja kuolleet nousevat katoamattomina, ja me muutumme.
15:53 Sillä tämän katoavaisen pitää pukeutuman katoamattomuuteen, ja tämän kuolevaisen pitää pukeutuman kuolemattomuuteen.
15:54 Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se sana, joka on kirjoitettu: ”Kuolema on nielty ja voitto saatu.”

Paavali sanoo tässä ihan selvällä suomenkielellä, että ihminen ei elä ikuisesti henkenä tai sieluna ilman ruumista. Ihminen on luonnostaan katoavainen ja kuolevainen kokonainen olento sen sijaan, että me olisimme henki tai sielu liharuumiissa, joka elää myös ruumiin ulkopuolella ”henkenä”. Paavali sanoi: ”tämän kuolevaisen pitää pukeutuman kuolemattomuuteen ja katoavaisen katoamattomuuteen”. Mitä muuta nämä sanat voisivat tarkoittaa kuin sitä, mitä niissä suoraan sanotaan? Ihminen on luontaisesti katoavainen ja kuolevainen olento, mutta me saamme ikuisen elämän ruumiin ylösnousemuksessa, joka on meidän elävä toivomme. (Hebr 6:17-20)

Kuinka moni uskoo tätä Jumalan sanaa sen sijaan, että uskoisi katolisia taruja? Suurista kirkkokunnista vain adventistit ovat ymmärtäneet tämän oikein niin kuin myös Jehovan todistajat, mutta he ovat langenneet muihin harhoihin ja muodostavat kultin elävän Jumalan seurakunnan sijasta. Unitaarit tietävät totuuden tässä asiassa, mutta areiolaiset ovat eksyneet katolisiin taruihin uskoessaan Jeesuksen olleen isän tykönä elävänä olentona jo ennen maailman luomista. Herätyskristilliset ovat sitoutuneet katolisiin taruihin, mutta onneksi kansankirkossamme on vapaampaa ajattelua Lutherin perintönä. Lutherin sanotaan puoltaneen ”sielun unta” ruumiin ylösnousemukseen asti, vaikkakin hänen sanansa tältä alueelta ovat monitulkintaiset eikä hän ollut vakaa opetuksessaan.

Luterilaisista teologeista Aimo T. Nikolainen edusti Raamatun ihmiskuvaa. Hän kirjoitti vuonna 1941 kirjan nimeltä ”Ihminen evankeliumien valossa”. Nikolainen esittää, että Raamatussa ihmistä on ajateltu ensi sijassa jakamattomana kokonaisuutena, jolloin ”sielu” tai ”henki” ei ole irrotettavissa ”ruumiista”. Tämän kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen seurauksena kuolemakin on Nikolaisen mukaan koko ihmisen kuolemista. Ihmisessä itsessään ei ole mitään häviämätöntä eikä kuolema ole kuolemattoman sielun eroa katoavaisesta ruumiista. Koko ihminen kuolee ja viimeisenä päivänä koko ihminen nousee kuolleista. (Lähde: Uro Risto Saarinen, Lopun ajat eilen ja tänään, 1988, ja sieltä ”Onko ihminen elossa kuoltuaankin?”, s. 89)

Aino Savolainen viittaa pro gradu tutkielmassaan niin ikään Nikolaisen kirjaan ”Ihminen evankeliumien valossa” ja sanoo:

”…1940-ja 1950-luvuilla Suomessa käytiin teologista kädenvääntöä siitä, onko sielu kuolematon vai ei. Keskustelun juuret palautuivat Saksaan, jossa monet vaikutusvaltaiset Lutheria tutkineet teologit esittivät Lutherin edustaneen kuoleman ja ylösnousemuksen välistä diskontinuiteettia eli näkemystä, jonka mukaan kuolemassa koko ihminen kuolee. Suomessa vastaavan näkemyksen esitti ensimmäisenä Aimo T. Nikolainen, joka julkaisi vuonna 1941 kirjan Ihminen evankeliumien valossa. Kirjassaan Nikolainen pyrkii todistamaan, ettei kuolema ole kuolemattoman sielun eroa katoavaisesta ruumiista, vaan kuolemassa koko ihminen kuolee ja vastaavasti taas viimeisenä päivänä koko ihminen herätetään: Kun Raamattu käyttää termejä ruumis, henki tai sielu, ne kuvastavat ihmisen eri puolia. Ihminen on kuitenkin pohjimmiltaan jakamaton kokonaisuus, josta ei voida erikseen ”irrottaa” mitään tiettyä ” osaa”. Näin ollen Nikolainen asettuu vahvasti sille kannalle, että ihmisen ”sielu” kuolee kuolemassa.”

(Aino Savolainen, ”…sinä kuolet! Sinä!” Osmo Tiililän käsitys kuoleman jälkeisestä elämästä, s. 25)

Kansankirkossamme on muutenkin parempaa ja terävämpää Raamatun opetusta kuin vapaissa suunnissa, sillä siellä ajattelua ei ole vangittu herätysliikkeen hurmoksellisiin ja villeihin oppeihin, joilla ei ole Raamatun kirjoitusten vankkaa ja tukevaa pohjaa tukenaan. Valitettavasti kirkossa on menty harhaan monissa asioissa sen nykyisin suomasta vapaasta ajattelusta huolimatta ja osittain juuri sen vuoksi (väärä liberalismi). Ikävää on myös se, että kirkossa pidetään Jeesusta isän vertaisena jumalana, jolloin Raamatun ihmiskuvaa ei ole sovellettu Jeesukseen. Ei sitä ole Jeesukseen sovellettu muuallakaan nimeltään kristityissä suuntauksissa.

Vain unitaarit uskaltavat sanoa suoraan sen, että Jeesus kristus on täysi ihminen, joka nukkui kuoleman unta ruumiin ylösnousemukseen asti sen sijaan, että kävi Henkenä tuonelassa ja paratiisissa katolisten tarujen opettamalla tavalla. Muut pitävät totena näitä katolisia taruja, sillä heille ei Jumalan sanan ilmoittama totuus kelpaa. Sen sijaan, että he uskoisivat Jumalaa ja hänen poikaansa Jeesusta profeettojen sekä apostolien sanojen kautta, vääntävät he niitä vinoon oman ennalta totena pitämänsä opin tueksi tuntematta lainkaan häpeää tai syyllisyyttä majesteettirikoksensa vuoksi!

Luterilaisten keskuudessa maininnan arvoinen on Kari Kuula ja hänen teoksensa ”Helvetin hirmuinen historia”. Hän ei ole uskaltanut luterilaisena viedä ajatuksiaan ihan loppuun asti, mutta kirjasta käy ilmi ikuisen piinahelvetin opin pakanallinen historia. Vielä paremmin se paljastuu Petteri Haipolan netissä julkaisemista tutkielmista. Netistä on tilattavissa myös englanninkielinen kovakantinen kirja, jota suosittelemme: Alan E. Bernstein, The Formation of Hell: Death and Retribution in the Ancient and Early Christian Worlds, 1993.

Muuta luettavaa

Mainokset
Kategoria(t): Oppi. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s